lauantai 23. toukokuuta 2009

Once there was a way to get back homeward / once there was a way to get back home

Kuten sanotaan, ei samaan virtaan voi astua kahdesti ja usein kotiin palatessaan huomaakin palaavansa jonnekin muualle, kuin mistä oikeastaan on lähtenyt. En halua sotkea tähän filosofiaa, metafysiikkaa tai parapsykologiaa - toteampahan vaan, että lähtiessäni Suomesta maassa oli vielä lunta.

Tosiaan, Englantiin tuli kevät maaliskuussa. Keväällä tarkoitan siis sitä, että ulos uskalsi mennä t-paidassa. Valitettavasti keväistyminen jäi tälle asteelle, sillä lämpötila ei juuri kehittynyt kolmen viimeisen vaihtokuukauden aikana. Suomessa sen sijaan kevät on ilmeisesti vasta tullut, mutta keskilämpötila taitaa olla korkeampi – mahtavaa.

Kotiin palaaminen on matkustavaiselle tietysti eräänlainen siirtymäriitti. Matkalla herätään uuteen tietoisuuteen yleensä aamuyön pikkutunneilla ja keskustellaan sisäisen äänen ja taksikeskuksen uneliaan kesäapulaisen kanssa joukkoliikenteen yksityiskohdista. Lentokentät puolestaan testaavat kansainvälisen lentoliikenteen laintaulujen ulkoaosaamisen ja lennoilla saa sen viimeisen BA:n ehtoollisen munakokkelilla täytetyn öylätin ja kitkerän instant-kahvin muodossa. Kotimatkasta tulikin tavallaan todiste siitä osaamisesta, mitä lähdin Englannista hakemaan: taksikeskuksen neiti ei pyytänyt kertaakaan toistamaan mitään, sain puhuttua kitarani jokaiseen kolmesta lentokoneesta ja löysin oikean terminaalin ja portin Heathrowlta tähän opastaneiden näyttölaitteiden ollessa poissa käytöstä – ja koko kentän ollessa luonnollisesti kaaoksessa.

Kotiinpaluu on tietysti prosessi, joka ottaa vielä aikansa. Tällä hetkellä vietän matkalaukkuelämää odotellessa kämppäni kylppäriremontin valmistumista sorvaten kesätukihakemuksia ja leikkien turistia Turussa. Kesäisestä kaupungista täytyy ottaa kaikki irti, siirrynkin seuraavaksi opiskelijalounaalle Assarille.

lauantai 16. toukokuuta 2009

Maamerkkejä
















Kauan siinä meni, mutta muutamaa päivää ennen kotimatkaa löysin sen: kauan etsityn ja kaivatun englantilaisen luontoelämyksen. Sympaattinen Haltwhistlen pikkukylä onnistui tarjoamaan minulle tuplajättipotin, sillä samalta reissulta löytyi sekä sorateitä, että huikea pätkä roomalaisaikaisia raunioita.















Päiväretkeni brittilandelle oli tarkoitus olla viimeinen pidempi tallustelu ennen kotimatkaa. Alku ei ollut lupaava, sillä junan liikahtaessa Newcastlen asemalta alkoi peribrittiläinen kaatosade. Sateesta en päässyt eroon reissulla, mutta hitot siitä. – Ehkäpä muitten turistien puuttuminen omalta osaltaan teki kokemuksesta niin miellyttävän. Lyhyen junamatkan jälkeen löysinkin itseni taas maaseudulta etsimässä opastetun reitin alkupäätä. Pitkään ei tarvinnut kävellä, sillä opasteet alkoivat rautatieasemalta.















Sateessa tallustaminen oli mahtava kokemus - ihan oikeasti. Gore-takki piti toki veden poissa iholta, mutta sumun täyttämät laaksot olivat huimaa katsottavaa korkeammilta maastokohdilta. Olin valinnut reittini siten, että se noudatti muutaman kilometrin verran Hadrianuksen muuria, jonka kyseinen keisari aikanaan rakennutti pitämään barbaarit imperiumin ulkopuolella. Ei voi kun ihailla jannun työnjälkeä, sillä kivet ovat aika hyvin vaaterissa, vaikka rakennustöistä alkaa olemaan pari tuhatta vuotta aikaa. Muuri oli kaiken lisäksi sijoitettu maastoon siten, että näkymät olivat huimat joka suuntaan.

Reissun jälkeen ei voi kuin onnitella itseään: onnistuin todella löytämään tästä tuhansien pikiteiden maasta kilometritolkulla mielenkiintoista maisemaa, jota pääsi tutkimaan hartianlevyisiltä poluilta. Brittiläistä tunnelmaa tarjosivat tietysti suurten nummien ylitykset, joissa polkua ei ollut näkyvissä. Partiopojan vaistoilla harkitsin hetken kompassin turvautumista, kunnes päädyin kääntämään karttani oikeaan suuntaan käyttämällä maamerkkinä parin kilometrin mittaista roomalaisaikaista vallitusta. Lisäksi pääsin tarpomaan myös ihan umpimetsään, kun ”Public footpath” vain noin niinkun katosi jonnekin. Kotona sukkia kuivaillessa fiilis on korkealla, tämä otetaan uusiksi seuraavalla Englannin-reissulla.

perjantai 15. toukokuuta 2009

It’s time to leave this town / it’s time to steal away

Siinä se sitten oli: viimeinen luento, essee ja seminaariryhmä. Tänään löysin itseni cappuccinon ja skonssin äärestä pohtimasta viimeisen Britannia-viikon ohjelmaa, missä pitäisi vielä käydä ja mitä tehdä?

Matkaillessa usein ajattelee, että on nähtävä ihan kaikki. Tällä kertaa olen huvin ja urheilun vuoksi vetänyt rukseja matkaoppaan ”Must see” – sivuille ja ilmeisesti melkein kaikki onkin tullut nähtyä. Tällä reissulla on tullut koluttua valtavasti linnoja, museoita ja gallerioita, joten viimeisellä viikolla on aikaa keskittyä oleelliseen: iltapäivän vietin shoppailuretkellä vuoden 1986 Euroopan suurimmassa ostoskeskuksessa.

Shoppailuretken saalista rinkkaan sulloessani mieleen tuli muuten eilen suomeenpäin lähteneen paketin sijainti. Päätin tutkia asiaa pakettifirman seurantapalvelusta. Seurantakoodilleni sivusto arpoi jännittävän rivin:

12/05/2009 08:00:00
SKELETON CON ADD
WDM Online
OUTWARD OE
13/05/2009 12:40:00
PARCEL ACCEPTED
FINLAND
OFFICE OF ORIGINNewcastle Depot
13/05/2009 16:49:36
PARCEL TRACK OUT
FINLAND
OFFICE OF ORIGINNewcastle Depot
13/05/2009 23:23:04
PARCEL TRACK IN
INTERNATIONAL HUB
OUTWARD OE

Olen aina ollut hieman huono käsittelemään kvantitatiivisia aineistoja, eikä tämä taulukko tehnyt poikkeusta. Ilmeisesti laatikolleni on ilmeisesti tapahtunut jotain, joten toivoa on. Viimeisen vaihtoviikon ohjelmassa ei siis toivottavasti ole enää postituksia, ankaraa road trippia, tai nähtävyyksien pällistelyä. Tarkoitus on jättää perusteelliset ja haikeat jäähyväiset vaihtokaupungille.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Kuinka vaikeaa voikaan olla paketin lähettäminen?

Kun elää vanhaksi, oppii luulemaan monia asioita itsestäänselvyyksiksi: kesä tulee aikanaan, talvella sataa lunta ja paketti menee perille, kun sen vie postiin. Valitettavasti asiat eivät kuitenkaan ole aina nain helppoja.

Olen yrittänyt viimeisen viikon verran saada täältä matkaan yksinkertaisesti pienehköä pahvilaatikkoa. Ensimmäinen ongelma oli löytää Internetin valtamerestä sopiva kuljetusyhtiö, sillä Kuninkaallinen Postilaitos ei kuljeta yli kahden kilon kirjeitä. Kirja- ja vaatelaatikkoni painaa aikkis paljon enemmän, mutta onneksi yksityistä tarjontaa on ihan kiitettävästi. Hintahaitariakin löytyi ihan kiitettävästi: hinta 10 kilon paketille Suomeen löytyi eri yhtiöiltä 100 ja 20 Punnan väliltä. Tyydyin halvimpaan vaihtoehtoon.

Luulin jo kertaalleen onnistuneeni, sillä käytin eräänä sunnuntai-iltana pari tuntia erinäisten nettilomakkeiden ja maksukuponkien täyttöön. Eilen löysin sitten asuntolaltani palloilemasta eksyneen ja ahdistuneen kuljetusliikkeen jäbän, joka etsi pakettiani. Häneltä ei luonnollisesti löytynyt mitään niihin lukuisiin nettikuponkeihin kirjoittamiani yhteystietoja. Kaikeksi onneksi hän ei kuitenkaan voinut laatikkoani lavalle ottaa, sillä minulta puuttuivat asiaan liittyvä “paperwork”. En tosin ymmärrä, mistä ihmeestä minun olisi pitänyt vaaditut rahtitarrat saada, mutta siinä sitä oltiin kuitenkin: parkkiksella kiroamassa 10 kilon pahviaskin kanssa.

Maailmasta on tullut viimevuosina kumman tekninen. Ennen paketistaan sai kiroilla postimammalle, nyt homma hoituikin kätevästi nettichatissa. Olin oikeastaan yllättynyt, kuinka helpoksi valittaminen oli tehty: Mesekiroilu on aika kliinistä touhua ja kun sain linkit erinaisiin rahtitarroihin ja kuormakirjoihin, en ollut enää edes vihainen. Seuraavana päivänä samainen kuski sitten huoli laatikkoni kyytiin ja toivon mukaan se löytää tiensä Suomeen – jos mahdollista vielä ennen minua.

maanantai 11. toukokuuta 2009

"it is quite safe for students and staff to come into the University"

Kuten arvata saattaa, täällä Englannissa on nyt muotia pelätä sitä kuuluisaa flunssaa. Yliopistollamme oli yksi tapaus, mihin reagoitiin lukuisten uutistoimistojen kuvausryhmillä ja opiskelijoille suunnatulla maililla, jossa kehotettiin mm. pesemään kädet jatkossa huolellisemmin. Tämä on tietysti tärkeä askel oppilaitoksemme virusturvallisuuden parantamisessa. Toisaalta jokainen yliopistomme kirjaston vessaa joskus käyttänyt tietää, ettei sinne kannata mennä toiste ja myös, ettei yliopiston hygieniataso ole noin niinkun yleisesti ottaen kovin korkealla. Opiskelijoiden käsienpesu on siinä konkurssissa ehkä vähän small potatoes.

Itse en ole tästä uudesta nuhasta kovin huolissani. Enemmän jännittää oikeastaan perushygienian puutteesta tarttuvat inhotukset, mitä ei ainakaan haluasi tuoda kotiin mukanaan. Voi olla, että olen hiukkasen neiti, mutta asunnon jakaminen kuuden kaikkia pallonpuoliskoja edustavan jannun kanssa on kyllä avannut silmät todellisen pandemian uhalle: Olen vakuuttunut, että itämaisen duomme riisinkeitin on juuri se kosminen keittopullo, jossa eri eläinlajien kulkutaudit yhdistyvät seuraavaksi ihmiskuntaa uhkaavaksi mörkövirukseksi.

Ilmeisesti monien paikallisten siirtyessä jo kotipaikkakunnalle kesän viettoon, on asuntolassamme henkilökunnan työtahtia hidastettu hieman. Esimerkiksi cleaning ladya ei ole näkynyt pariin viikkoon ja kämppä alkaa näyttamään ja tuoksumaan aikkis järkyttävälle. Lantin kääntöpuoli on siinä, että ilmeisesti kukaan ole tullut korjaamaan palohälyttimiämme, joten yöunistaan on saanut viimeviikkoina vähän enempi irti.

torstai 7. toukokuuta 2009

Kierrättämisestä

Viimeisimmän maailmansodan aikana meillä Suomessakin huijattiin kassaa keräämällä vihkisormukset pois käytettäväksi sotaponnisteluihin. Nämä sormukset käytettiin tunnetusti jonkun 50-uvun budjetin ylimääräisenä tuloeränä, eikä niistä ollut pätkääkään hyötyä missään Syvärillä. Kysymys oli tietenkin propagandasta – koko kansa sai tuntea olevansa mukana rähinässä. Täällä Britanniassa on alkanut tuntumaan siltä, että sama idea on kierrätetty planeetan pelastamiseen.

Joka paikassa sitä on nykyään: ilmasto muuttuu yhä kummallisemmaksi ja siihen ovat syyllisiä ihan kaikki. Erityisesti jos olet jostakin rikkaasta länsimaasta, olet erityisen syyllinen. Onneksi yksittäinen kansalainen voi parantaa omaatuntoaan esimerkiksi kierrättämällä sanomalehtensä. Erinäisiä satoja opiskelijoita vetävässä asuntolassamme on standardikokoinen roskapönttö, johon paperinsa kantaa ehkä kaksi syyllisyydentuntoista opiskelijaa. Britit osaavat muuten käsienpesun lisäksi tehdä myös roskapussin dumppaamisesta mahdottoman tehtävän: lehdet täytyy syöttää noin maitotölkin kokoisesta reiästä, yksi kerrallaan.

Julkisissa tiloissa täällä on siirrytty hillittyyn itsensäruoskimiseen laittamalla brittityyliin syyllistäviä lappuja roskisten läheisyyteen. Tiesittekö muuten, kuinka monta t-paitaa kierrätyspullosta saakaan? – Minä en tiedä, eikä edes hirveästi kiinnosta. Myös sipsipussissa on iso vihreä merkki, jossa tarkemmin tutkittuna kerrotaan yhtiön työskentelevän kovasti saadakseen materiaalista kierrätettävän, mikä on tietysti mahtavaa: Maailman pelastamisen voi siis myös ulkoistaa.

Onneksi pallomme voi kuitenkin vielä aikuisten oikeasti pelastaa. Huomasin tänne tullessani, että siirtyminen normaalista 6-8 jätelajin lajittelusta yhteen sujui hyvin ripeästi. Motoriset toiminnot lakkasivat parissa päivässä ja huono omatunto katosi noin viikossa. Uskoisin, että prosessi toimii myös toiseen suuntaan, joten toivoa on. Ehkä Brititkin oppivat pesemään maitotölkkinsä joskus ensi vuosikymmenellä.



tiistai 5. toukokuuta 2009

BALL GAMES, FRIZBEES AND BBQ’S

“I would like to remind all residents that NONE of the above are allowed anywhere on site.”

Joskus sitä vaan sortuu luulemaan lähimmäisestään liikaa. Kevätaurinko oli jo saanut minut iloiselle mielelle, kunnes sain mailia asuntolaani hallinnoivalta taholta. Olin jo ehtinyt luulemaan, että tämän kurjuusviraston linja on löystynyt – saimmehan jopa kansainväliseen keittiöömme sen kovasti kaivatun toisen jääkaapin erinäisten valituskirjelmien jälkeen. Totuus oli kuitenkin jotakin muuta: ilmeisesti täällä nähdään erityisen paljon vaivaa, että kaikki hauska saadaan kiellettyä ennen kuin opiskelijat karkaavat kesälaitumilleen.

Britanniassa onnistutaan muutenkin kieltämään kaikenlaista. Olemme saksalaisen naapurini kanssa ihmetelleet jännittäviä uhkauskirjeitä, joilla meidät yritetään saada maksamaan tv-lupaa. Niissä kerrotaan jopa, miten oikeustalolle saavutaan kuulemaan odotettavissa olevaa tuomioita, mikä saattaisi pelottaa heikkohermoisempaa. Pikakyselyn jälkeen ansaan on jo langennut kaksi lähinaapuriani, joten ilmeisesti BBC tienaa jotakin kieroudellaan.

Kierouden lisäksi britit tuntuvat turvautuvan usein peloteluun. Esimerkiksi busseissa lukee hyvin selvästi, että matkustaja tarvitsee voimassaolevan lipun. Lisäksi samassa tarrassa kerrotaan, että liputta matkustava joutuu syytteeseen ja hänelle lankeaa 50 punnan sakko. Ei voi kuin ihmetellä Brittien kieroutta, sillä samassa tarrassa kehotetaan vasikoimaan bussin sääntöjä rikkova toveri – luvassa on 400 punnan palkkio. Kierous taitaa tosin olla myös fenno-germaanisen akselimme ominaisuus, sillä me näimme tässä helpon tavan tienata reilut 150 puntaa mieheen.

Pari viikkoa lähtöön

Kotimaahan palaaminen on vaihtarille yllättävän vaikea prosessi. Sen lisäksi, että pitää raahata rinkka ja Landola toiselle puolelle Eurooppaa, pitää luopua vaihtarisaarelle jäävistä kavereista ja kodinomaiselle muodostuneesta kämpästä. Kotimaassa edessä on reilun viikon matkalaukkuelämä ja sitten uuden asunnon kalustaminen ja varastokopin purkaminen. Joku voisi sanoa, että tässä välissä ei oikein tunnu kuuluvan mihinkään.

Ensimmäinen askel kotimaahan lähdössä on kalsarien laskeminen. Tarkoitan siis, että täältä ei voi viedä roinaa ihan määrättömästi lentokoneen kautta Suomeen, vaan osa tavarasta kannattaa lähettää rahtina. Lisäksi on syytä hankkiutua eroon kaikista vaatteista, mitä ei pidä ylipainomaksun arvoisina. Minun tapauksessani tämä tarkoittaa aikamoista harvennusta ainakin alusvaateosastolla. Olen kokeen vuoksi yrittänyt tunkea tavarat rinkkaan ja loppuviikolla Suomeen lähetevään pahvilaatikkoon. Toivoa näyttäisi olevan ja taas on yksi syy kiirehtiä viimeistä esseetäni: shoppailin muutaman edullisen esseekirjan ja ne pitäisi saada mahdutettua tuohon kolliin.

Tänään on tosiaan suurin piirtein pari viikkoa lähtöön ja jo jänskättää. Nyt on syytä alkaa hamstraamaan viinietikkasipsejä, stressaamaan laukkumaksuista ja ruveta juoksemaan vielä näkemättömät taidegalleriat läpi. Tai sitten voisi siirtyä pubiin pohtimaan tilannetta.

Liverpool, jee jee jee

Satunnaisen suomivaihtarin Liverpool on tietysti synkkä teollisuuskaupunki, jossa ainoa näkemisen arvoinen juttu on jalkapallopeli. Itse olin tietoinen, että kaupungissa on tehty pienoinen facelift viimevuotista kulttuuripääkaupunki-hulinaa silmälläpitäen. Muistellen Helsingin vuoden 2000 kokemusta, en odottanut paljoa – mutta yllätyin iloisesti.

Liverpool ei nimittäin ole enää harmaa, tumma, synkkä tai millään muullakaan tavalla teollisuuskaupunki. Newcastleen tottuneelle varsinkin Liverpool 1 -kortteli oli malliesimerkki 2000-luvun metropolin kaupunkikuvasta. Meininki oli kansainvälistä ja turisteja oli ihan joka paikassa. Hiljattain on ilmeisesti kipattu erinäisiä miljardeja uuteen rakennuskantaan ja kulttuurituotantoon. esimerkiksi 1840-luvun huippumoderni / 1970-luvun slummiutunut satama-alue on tänä päivänä vilkas vapaa-ajankeskus, mistä löytyy niin taidegalleriaa kuin museoitakin. Mukaan on mahtunut myös saaren suurinta kulttuuri-ikonia The Beatlesia esittelevä museo, missä on ainakin kivat penkit.

Nähtävyyksistä kävin katsomassa sen pakollisen potkupallo-ottelun, joka ei tarjonnut suuria yllätyksiä, väliaikaisen kotikaupunkini joukkue kun on ollut vähän heittopussin roolissa tänä vuonna. En ole suuri jalkapallon ystävä, mutta olihan Anfieldissä tiettyä taikaa ja fanishopista mukaan tarttuikin pakollinen LFC-kaulaliina.

Yksi asia tuli Liverpool-reissulla selväksi. Vanha tapani hankkia etukäteen vierailukohdetta kuvaava kartta ei ole todellakaan huono tapa: kansainvälinen retkikuntamme käytti nimittäin turhauttavan paljon aikaa lähiöiden murhakujilla pyörimiseen google-mapsin mustavalkoprintin kanssa. Taas oli suomalaisen vuoro olla järjen ääni ja sijoittaa se viisi Puntaa turistikarttaan.


keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Loppukiri

Vähiin käyvät viikot, ennen kuin loppuvat. Tässä vaiheessa reissua Aamut alkavat jo tuntua haikeille: kevättuulta kasvoilla, lehmiä vihreällä nurmella ja kiireetöntä koulumatkaa halki kaupungin tulen ikävöimään viimeistään kaksi päivää kotiinpaluun jälkeen. Täällä viimeistelyä odottavat esseet, alakerran naapurin huuliharpputreenit ja kaamea paahtoleipä onnistuvat toistaiseksi pitämään maan pinnalla. Totuus on kuitenkin se, että tässä on jäljellä enää loppukiri.

Vähän tuntuu hassulle, että muutamassa kuukaudessa sitä oikeasti oppii opiskelemaan vieraassa maassa ja vielä vieraammassa yliopistossa. Näin pääsiäislomien jälkeen olen huomannut kykeneväni suurin piirtein normaaliin brittisuoritukseen opinnossani. Tämä tarkoittaa vaikkapa seminaarien yhteydessä istunnon aiheeseen perehtymistä etukäteen artikkelipaketin, jonkun kirjan, Wikipedian ja kuulopuheitten tuella. Myös vieraan kielen kirjoittaminen on alkanut sujumaan, vaikka viimeisistä kansainvälisistä raapustuksista oli jo ehtinyt kulumaan vuosi jos toinenkin. Kirjastossa istuessa aika menee nopeasti ja opiskelut alkavat käymään vähiin. Hmm, ehkäpä viimeiset viikot joutuu viettämään täyspäiväisenä turistina.
Onneksi isäntämaani pystyy kuitenkin vielä tuottamaan uusia haasteita. Tämän päivän urotyö oli käydä selvittämässä paikallisessa asukastoimistossa kustin polkema kumma lasku. Britit päättivät ilmeisesti vielä muutamaa viikkoa ennen lähtöäni ruinata minulta lisää vuokraa. Muistin tosin maksaneeni vuokran, vaatihan se minulta aikaan neljä eri reissua yliopiston erilaisiin finanssi- ja asuntotoimistoihin. Tällä kertaa asia selvisi yhdellä käynnillä ja puhelinsoitolla, enkä päätynyt maksamaan karhuttua 40 Euroa.

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Lontoossa

Pääsiäisloman kunniaksi raahasin itseni Euroopan suurimpaan kaupunkiin, Juicen boogien tyyssijaksi nimeämään Lontooseen. Saarivaltakunnan pääkaupunki on minulle tuttu jo edellisiltä reissuilta, joten tällä kertaa oli aikaa katsella rauhassa ympärilleen. Kaupunkilomailu on tunnetusti tylsää, joten nostin panoksia ottamalla matkaseurani kanssa hostellihuoneen vähän kauempaa kaupungin keskustasta. Homeinen dormi paikallisen lähiöbaarin yläkerrassa loi oivan kontrastin saarivaltion pääkaupungin loistolle.

Loistokas Lontoo ilman muuta on, enkä puhu nyt vain Piccadilly Circuksen mainosvaloista. Kaupungista löytyy niin Viktoriaanista charmia, kun Thatcherilaista rupuisuuttakin. Kun hengailee Victoria Stationilla iltaysiltä, voi yhä kuulla imperiumin kaiun bongatessaan noin 16 kieltä puhuttavan ympärillään. Ahdasmielisemmästä pohjoisesta poiketen pääkaupungissa voi huoletta puhua äidinkieltään joutumatta väistelemään rupusakin viskomia kiviä – noh, keskustassa ainakin.

Jostakin kumman syystä eksyn aina vieraassa kaupungissa paikalliseen museoon. Minulle Lontoo on siksikin loistava matkakohde, sillä juuri British museumissa sijaitsevat monet läntisen maailman – ja hyvällä otoksella myös pallon muitten puoliskojen - kulttuuriaarteet. Mainita voi nyt vaikka Ateenan Akropoliin reliefit, jotka vetävät joka kerta hiljaiseksi. On myös kiva käydä morjenstamassa vanhaa kaveriani Ramsesta ja vilkaista ohimennen Rosettan kiveä. Hassua muuten, että tuo stemu näyttää joka kerta aina pienemmälle.

Yksi mukava piirre Britanniassa matkustamisessa on liikkumisen edullisuus. Erilaisia tapoja siirtyä paikasta toiseen on monia ja hinnat vaihtelevat suuresti. Esimerkiksi Lontoosta Newcastleen pääsi huhtikuun alussa alle kympillä Euroissa laskettuna. Vaikka pääkaupunki täällä onkin legendaarisen kallis, ei turistina kannata tuijottaa jokaisen kolikon perään. Itse asiassa ökypaikkojen ulkopuolella hintataso oli hyvinkin kohtuullinen, kahvikuppi maksoi Oxford Streetillä vähemmän, kuin eräissä suosikkikahviloissani Espalla.

Eräs tavoitteistani tällä reissulla oli olla eksymättä Denmark streetin musiikkiliikkeisiin, sillä sänkyni alle ei mahdu enää yhtäkään kitaralaukkua. Tämä tavoite piti, mutta HMV:lle eksyttiin kuitenkin musiikkia shoppaamaan. Kaupoissa tuli muutenkin kierrettyä ihan mukavasti ja aika monesta rättikaupassa sitä löysi juro ja trendinvastainen suomalainenkin repuntäytettä. Kun kaupunkikierrosta täydensi vielä pintillä lähipubissa, oli Lontoo paketissa taas vähäksi aikaa.


perjantai 17. huhtikuuta 2009

Vaikeinta on lähteminen

Kuten suuren ruotsalaisen koditäyttotavaraliikkeen mainoksessa todetaan, päättyy suurin osa matkoista kotiin. Kotimatka on tärkeä osa kaikkia matkustuskokemuksia, mutta enpäs osannut ennakkoon arvioida, miten suuri projekti kotimatkan buukkaamisesta lopulta tuli:

Tänä päivänä halvin tapa matkustaa paikasta toiseen on valitettavasti lentäminen. Itse tykkään matkustaa junalla, tai vielä mieluummin jalan. Tällä kertaa ei kiskomatka kuitenkaan ollut mahdollinen, vaan päädyin kalastelemaan paluulentoa Internetin valtamerestä.

Onneksi lentoyhtiöiden ja matkoja myyvien agenttien vertailu on aika helppoa. Vertailuun erikoistuneet sivustot osaavat etsiä matkustajakandidaatille edullisimmat hinnat ja tarjonta on todellakin valtava. Itse sain lopulta lennon Newcastlesta Turkuun suunnilleen sadalla Eurolla, kun eräs suuri ja kallis pohjoismainen yhtiö lensi saman välin päälle 900 Eurolla. Ikinä en olekaan säästänyt näin paljon maksamalla 100 Euroa! <- Huom. ironiaa.

Hintatietoisuuden virvatuli johtaa kuluttajan kuitenkin valintojen ja vertailujen suohon. Usein lentoa etsivä tietää milloin aikoo matkustaa, mikä helpottaa etsintää. Minulla oli käytettävissä yli viikon mittainen aikahaarukka, mikä tarkoitti luonnollisesti erillistä hakua jokaiselle päivälle. Lisäksi vertailua täytyi tehdä lennoille Newcastlesta Helsinkiin ja toisaalta Newcastlesta suoraan Turkuun, sillä jossakin tapauksissa jatkolento tuli halvemmaksi, kuin bussikyyti kotikaupunkiin. Jotta homma ei olisi helppo, oli minulla jokerikorttina vielä matkustaminen bussilla saarivaltion pääkaupunkiin ja lentoyhteys Suomeen vasta metropolin kentältä. Tästä voikin sitten laskea, kuinka monta hakua päädyin lopulta tekemään. Minä en pysynyt laskuissa mukana, vaan tyydyin kirjoittamaan laskelmat A4-arkille, joka tuli aika hyvin täyteen.

Luulin jo löytäneeni edullisen lennon, kunnes rupesin selailemaan yksityiskohtia. Edullisimmista yhteyksistä löytyi jäynä: koneenvaihto Lontoossa sattui nimittäin yhdeltä metropolin kolmesta kentästä toiselle. Tämä tarkoittaa Euroopan suurimmassa kaupungissa noin kolmen tunnin seikkailua julkisessa liikenteessä ja noin viidentoista Euron satsaamista paikallisiin travelgardeihin. Itse asiassa minulla ei edes olisi ollut aikaa käyttää julkisia, vaan olisin joutunut istumaan lentokenttädösässä puolitoista tuntia ja maksamaan tästä lystistä noin 30€ - mikä pudotti edullisimman vaihtoehdon kauaspois kärkikymmeniköstä.

Päädyin lopulta lentoon, mikä veisi minut NCL:sta ensin Lontooseen, missä odottaisi koneenvaihto samalla kentällä. Hupaisaa oli, että vaihtamalla konetta Helsingissä Turkuun säästi rahaa, sillä Helsinkiin jääminen samalta lennolta oli hinnoiteltu kalliimmaksi (ilmeisesti matkustajamäärien takia). Luulin kaiken olevan kunnossa painaessani varausnappia. Näytölle tullut viesti oli tyly: lento on täynnä.

Järkytyksestä toivuttuani löysin kuitenkin myöhäisemmän lennon, millä pääsen samaan Lontoosta Suomeen lentävään koneeseen. Minulle jää noin kaksi tuntia aikaa löytää tieni Heathrown terminaalista toiseen, minkä toivon riittävän. Yhteensä matkaan menee noin 11 tuntia, joten pari juoksuaskelta siinä välissä tekevät vain hyvää. Matkan varaamiseen meni siis lopulta kolmisen tuntia, neljä mukillista kahvia ja koko Metro Radion aamupäivän show. Olen tyytyväinen päivän suoritukseen ja hyvin tyytyväinen, ettei minun tarvitse ajatella lentolippujani ainakaan seuraavaan kuukauteen. Jos joku tietää jonkun kätevän tavan löytää edullinen lento –mahdollisesti edullisempi, kuin se minkä nyt löysin – ei tartte kertoa.

torstai 16. huhtikuuta 2009

Kodinhoidosta

Olenkin aiemmin kiukutellut kansainvälisen solukämppämme slummitasoisesta hygieniasta. Taisin myös mainita suihkun, joiden säätimet muistuttavat hedelmäpeliä. Kaikista järkyttävistä vaihtarin kodinhoidossa on kuitenkin pyykinpesu:

Aloitetaan siitä, että mukanaan saarelle sai raahata vain sen 20 kiloa vaatetusta ja muita varusteita. Tämä tarkoittaa käytännössä pyykkäämistä joka viikko, tai isoa määrää uusia kalsareita. Olen mennyt keskitietä ja joudun vierailemaan pyykkituvassa noin kahdesti kuussa. Itse tupaan pääseminen on muuten aika villi kokemus, sillä valtaisassa opiskelijakompleksissamme ei siivestä toiseen voi liikkua sisäkautta. Lisäksi britti-insinöörit ovat riemukseni suunnitelleet ulko-oviin erityisen ikävän magneettilukon, jonka avaamiseen vaaditaan molemmat kädet – ja silloin tällöin muitakin vartalon osia. Mikä olisikaan kivempi tapa viettää arki-iltaa, kun lukkojumppa räntäsateessa pyykkikassin sisällön levitessä pitkin Pohjois-Englannin tuulisia nummia.

Pesukerta pyykkituvassamme maksaa kaksi paikallista puntaa ja porvarit käyttävät ylimääräisen punnan vaatteiden kuivaamiseen. Logiikalle naurava kolikkolaskuri hyväksyy punnan arvoisen lantin lisäksi 10, 20, ja 50 pencen kolikon, mutta ei tasan kahden punnan arvoista kolikkoa. Maksettuani mielestäni räikeän ylihintaisen pesun kärvistelen pyykkipäivän ja pari seuraavaa kasvihuonetta muistuttavassa kämpässäni käännellen sukkia ympäri nopeamman kuivamisen toivossa.

Turhasta toivosta puheen ollen reissulta hankitut vaatteet pitäisi jollakin ilveellä saada kulkemaan kotio aika tarkalleen viiden viikon päästä. Paikallisesta corner shopista hankittu halpispesuaineen on onneksi syönyt parit sukat ja paidat roskiskuntoon, joten reppu on vähän kevyempi. Joudun kuitenkin ilmeisesti lähettämään banaanilaatikollisen tavaraa Suomeen postin kautta. Brittilogiikan riemuvoittoja on se, että paketin kuskaa edullisimmin perille saksalainen postilaitos.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Maaseutua ei voi tuoda -?

Ekoja asioita, mitä aikanaan kuulin tulevasta vaihtopaikastani oli, että siellä on lehmiä. Itse yliopiston koetilan naapurissa kasvaneena en pitänyt ajatusta eläimistä kaupungissa mitenkään erityisen kummana. Järkytys oli kuitenkin suuri, kun puolivälissä pääsiäislomaa törmäsin kauppareissulla lehmälaumaan.

Täällä NCL:ssa on muutamia isoja epätasaisia nurmikenttiä, jotka britit mieltävät puistoiksi. Näistä kentistä käytetään paikallisen kaavoituslaitoksen papereissa termiä ”Public land”, mikä antaa ikiaikaisen lain voimalla kelle tahansa oikeuden laiduntaa karjaansa kyseisillä kentillä. Joku eksentrinen maanviljelijä käyttää tätä oikeutta hyväkseen ja tuo sitten ammunsa haisemaan keskelle kaupunkia. Märehtijöiden ja niitten naapurissa asuvien opiskelijoiden konfliktit ovat täällä legendaarisia: toisinaan on astuttu sontaa ja tosinaan leikitty rodeota.
Minulla ei syntyperäisenä kaupunkilaisena ole yhtään mitään maaseudun ainutlaatuisuutta vastaan. Onhan se hyvä, että jossakin päin maata vielä joku jaksaa lapioida sontaa ja jemmata jyviään. Mun puolesta maaseutua ei tarvitse yrittääkään tuoda, vaan se on ihan hyvä siellä missä on. En koe täälläkään tarvitsevani joka-aamuista jännitystä siitä, hyökkääkö joku sonni kimppuuni, tai onko kulkureitilleni nukahtanut 400-kiloinen hieho. Aamukolmelta suorittamani kotimatkatkaan eivät tarvitse sitä lisäpiristystä, mitä sontaläjien välissä suoritetut balettiliikkeet tarjoavat.
















sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Luontoelämyksiä

Kuulemani mukaan Newcastlen keskiluokka näkee kovasti vaivaa elääkseen kotikepulaista puutarhakaupunki-unelmaa. Talo+puutarha+kultainen noutaja ympäryskunnassa ja hyvin palkattu työpaikka suurkaupungissa ovat täällä haluttu yhdistelmä, joten ympäryskunnat on linkitetty vahvasti maakuntakeskukseen. Satunnainen reppureissaaja hyötyy tästä esimerkiksi edullisina ja tiheinä bussivuoroina, mikäli kaipaa vaihtelua kaupunkilomaansa. Itse koin tarpeelliseksi karistaa kaupungin pölyt hetkeksi harteiltani ja päädyin viime hetken muutosten jälkeen lähteä tallustelemaan Hexhamin lähistölle, mikä vastaa suunnilleen paikallista Espoota.

Olen ollut takavuosina kansallispuistossa töissä ja tunnustan viihtyväni luonnossa silloin tällöin. Ensimmäinen seikkailu brittilandella olikin luonnon löytäminen, mikä ei ollut ihan helppoa: peltojen välissä on kitsaasti pusikkoa ja sieltäkin löytyy yleensä naapurin kanat. Muu metsäfauna koostuu kaniineista ja tälle maalle tyypillisistä lampaista.

Taaperrukseni päätavoitteena oli sivuta Hadrianuksen muurin reittiä seurailevaa polkua ja nähdä jokin kappale tätä klassista rauniokasaa. Tämä tarkoitti noin 12 kilometrin lenkkiä, mikä ei sinällään kuulosta kovinkaan rasittavalle. Valitettavasti tällä läntisellä hyvinvointisaarella on kuitenkin vedetty haja-asutusalueenkin tiet asvaltille, joten vihlovat muistot aiemmista rasitusmurtumista palasivat muutaman ensimmäisen kilometrin jälkeen. Peltojen välissä mutkittelevat tiet tarjosivat maalaisidylliä ja nivelkulumia, mutta eivät paljonkaan muuta. Oikeastaan parin mailin jälkeen oli nähnyt kaiken ja aivojen luolamiesosa alkoi etsiskellä kiviä lampaiden karkottamista silmälläpitäen.

Päiväretkellä kävi nyt siten, että hakusessa olleen luonto- ja historiaelämyksen sijaan löysinkin pelkää brittiläistä pöndeä. Juttutuokiot parin paikallisen maanviljelijän kanssa paljastivat, ettei täällä hirveästi turisteja näy. Syykin on selvä: karttani merkinnöistä huolimatta muurin paloja ei täällä juuri ole näkyvissä. Turistikuvat päädyimme ottamaan muurin reittiä osoittavan viitan luona. Suuria luontoelämyksiä brittilandelta oli niin ikään turha haeskella, ellei sitten tykkää laskea lampaita. Päivän saldoa pintin äärellä pohdittaessa jäljelle jäi lähinnä ilo tehdystä urheilusuorituksesta ja toive, ettei tartte heti lähteä uudestaan.


sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Voi helvetin perse!

Yleensä olen onnistunut löytämään matkoillani mielenkiintoisia nähtävyyksiä, kaunista luontoa ja jännittäviä ihmisiä. Nyt floppasi ja kunnolla! Kolmen kuukauden ajan olen kuullut paikallisten ja vaihtarien mainostavan Lindisfarnen Holy Islandia ainutlaatuisena nähtävyytenä ja pääsiäisloman kiireettömyydessä päädyin ottamaan paikasta selvää itse.

Ensiksikin tuolle mystiselle kelttiläisen kristinuskon rauniosaarelle piti matkustaa tuntitolkulla. Läheinen tuppukylä Berwick-Upon-Tweed oli tavoitettavissa junalla, josta oli tarkoitus jatkaa paikallisbussilla. Luonnollisesti Berwick on vierailukohteena suurin piirtein yhtä mielenkiintoinen, kuin Itä-Pasila. Bussiyhteyttä kaupungista saarelle ei luonnollisesti löytynyt mistään, eikä pakalliselta juna-asemalta löytynyt minkäänlaista matkailuinfoa – ellei nyt sellaiseksi laske viime joulukuussa vanhaksi mennyttä bussiaikataulua. Mietitte varmaan, miksi en tarkistanut aikatauluja netistä? – Kyllä mä yritin. Nekin sattuivat loppumaan sopivasti maaliskuulle. Lähetin jopa bussifirmaan mailia, johon odottelen vastausta vieläkin.

Matkustettuani sitten hyvin tupakoidussa taksissa pitkin Englannin maaseutua päädyin lopulta pieneen kylään keskelle maailman tuulisinta, pölyisintä ja tylsintä rannikkoa. Homman kruunasivat lampaat ja niitten jätökset suurin piirtein siinä, mihin nyt milloinkin sattui astumaan. Muutaman matkamuistokaupan lisäksi pyhältä saarelta löytyi autenttisessa 1900-luvun asussaan komeileva linna (sisäänpääsymaksu suurin piirtein 9€), lampaita, kivisiä rantoja. tuulisia niittyjä, lampaita, joskus tosi kauan sitten toimineen luostarilaitoksen rauniot ja lisää lampaita. Ei voi kun ihmetellä, miksi menin maksamaan kymmeniä Euroja palelemisesta, lampaista ja pahasta mielestä jossakin helkkarin kuusessa. Frysiksen lisäksi tolla saarella ei oikeasti ollut turisteille mitään tarjottavaa: jopa 1500-luvulla perustetusta linnoituksesta oli saatu aikaiseksi täysin mitäänsanomaton kokemus säilyttämällä se viime vuosisadan asussaan. Nähtävyydestä jäi mieleen lähinnä National Trustin jäsenyyttä tyrkyttävä henkilökunta. Sinne tänne sijoitetuista opastuskorteista selvisivät arviot vaatekaappien iästä, muttei esimerkiksi siitä, miksi joku urpo rakensi linnansa noin mitättömään paikkaan kauaksi kaikesta. Ne luostarin rauniot olivat taas just niin mielenkiintoiset, kun mitä polvenkorkuiset kivikasat voivat olla. Laitoin koko mielikuvitukseni peliin eläytyäkseni joskus pimeällä keskiajalla eläneen munkin elämään, luovutin ja päätin lähteä kotio.

perjantai 20. maaliskuuta 2009

Yhteisön viholliset

Lienee jonkinlainen sössölogian tosiseikka, että jokainen yhteisö tarvitsee aina omat gangsterinsa. Ala-asteikäisenä aiheutin käsittääkseni puolet huoltoyhtiömme toimistoon tulleista valituksista ja lapsuuteni urheilumuistot sisältävätkin yleensä sen "talkkari tulee, kikeen!" -vaiheen. Jotenkin olen aikuisempana oppinut pitämään itseäni valtavirtaan kuuluvana kilttinä humanistipoikana, joten olin aika yllättynyt saadessani tanaan kirjeen, joka oli otsikoitu "ANTI SOCIAL BEHAVIOR".

Homman nimi oli siinä, että paikalliset asukkaat ovat alkaneet valittaa asuntolastamme kantautuvasta metelistä. Opiskelijoista lahti kuulemma liikaa ääntä, kun odottelimme palokuntaa pari päivää sitten. Ketään ei tosin näytä kiinnostavan, miksi meidät raahattiin kahdesti samana aamuyönä pihalle odottelemaan palokuntaa, jota ei kuitenkaan koskaan näkynyt: Yliopiston henkilökunta keskittyi lämmittelemään autossaan sen puolisen tuntia, jonka sireenien sammuttaminen kesti. Laskuhumalaiset opiskelijat olisi nähdäkseni saatu hiljennettyä helposti, vaikkapa päästämällä heidät takaisin omaan sänkyynsä.

Koska koemme yliopiston kohtelevan meitä silloin talloin - tai oikeastaan aika usein - epäreilusti, olemme ryhtyneet vastarintaan. Saksalainen naapurini laati komean valituskirjelmän, jolla akselimme vaatii muutosta keittiökalusteisiimme. Lähtokohtahan siis on, että meillä on käytössämme esmes vain yksi mikroaaltouunin kokoinen jääkaappi kuudelle jannulle. Kevään aikana yliopisto on kohentanut köökkiämme lähinnä vaihtamalla mikroaaltouunin - mikä sattui olemaan ainoa toimiva asia koko hemmetin keittiössä.

Käännyttyämme näin yhteisöä vastaan, emme voi kuin odottaa imperiumin vastaiskua. Brittibyrokratian tuntien saattaa kuitenkin olla niinkin, että lukuvuosi jos toinenkin ehtii päättyä ennen kuin vaatimuksemme päätyy käsittelyyn. Ensi yöksi laitan tosin korvatulpat, etten taas päädy pihalle värjöttelemään.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Julkisesta liikenteestä

Suomalaisessa yhteiskunnassa on eräitä todella hienoja asioita. Monet niistä, kuten joukkoliikenne, lasten päivähoito ja yliopistojärjestelmä ovat kai jossakin velkaa vanhan DDR:n esimerkille. Onneksi 1970-luvulla päätöksiä tehneet esi-isämme katselivat näissä asioissa itäblokin suuntaan, eivätkä ottaneet mallia esimerkiksi tältä saariryhmältä.

Olen aiemmin manaillut paikallista säätä ja siihen valmistautumattomuutta. On totta, että koko kansa pyörii täällä ilman nastoja ja on penkassa heti ekoilla loskilla. Briteille naureskellessa mieleen nousevat kuitenkin ne jokasyksyiset ”lumisade yllätti autoilija” – otsikot. Oliskohan näin, ettei meillä pohjoismaisilla kuitenkaan ole hirveästi aihetta henkselien paukutteluun?

Täällä Britanniassa on korkeammasta BKT:stä huolimatta keksitty tehdä joukkoliikenteestä suhteellisen edullista: Esmes kertalipun hinta on vähemmän, kuin Turussa. Ongelma on, että autoilevalle kansalle ei ole tarpeellista tuottaa suurta määrää bussivuoroja. Myös aikataulut ovat viitteellisiä, eikä nysse välttämättä ilmesty paikalle. Naapurikämpän germaanikin kyllästyi joka-aamuiseen bussilottoon ja taittaa koulumatkat nykyisin putkikamelin selässä.

Newcastlen tunnistaa metropoliksi siitä, että siellä on - kappas vaan - metro. Kätevä tunneliyhteys helpottaa matkustamista kaupungin laidalta toiselle, kunhan pääsee ensin keskustaan. Ihan selväksi ei tosin ole tullut, että miksi laitakaupungille pitää päästä: Ilmeisesti paikallinen Metro toteuttaa samaa tarkoitusta, kuin Itä-Helsingin oranssinpunainen viiva tarjoten ainakin lähiölapsille jonkun leikkipaikan. Täällä tosin tunnelin päästä löytyy yhteys yläkertaan – tarkoitan siis lentokenttää.

Britannian joukkoliikenteen ehdoton helmi on kuitenkin taksisysteemi. Miksiköhän kukaan ei ole Suomessa keksinyt, ettei taksin tarvitse maksaa ravintola-illan verran? Täällä puhelimitse tilattavat taksit maksavat noin ¼ kotimaan hinnasta, eikä kadulta siepattu pirssikään oli paljon kalliimpi. Palvelu on hyvää ja perillekin pääsee, jos osaa neuvoa kuskia – vähän niinku 05N-yödösässä sillon poikavuosina.

torstai 12. maaliskuuta 2009

Peace in a neigborhood

Käsittääkseni jo varhaisten kaupunkikulttuurien raunioista on löytynyt merkkejä kerrostaloasumisesta. Uskoinkin, että ihmislaji on perimmältään tarkoitettu elämään tiiviissä yhteisössä. Ainakin oma geenipohjani on pitänyt minut lähes koko ikäni kerrostalossa.

Koti-Suomessa olen asustellut Turun Yo-kylän yhteiskeittiö-yksiössä ja tunsin suurta haikeutta, kun luovutin kämppäni tänne lähtiessäni. 18 kotoista neliötä, iso kylppäri ja mahtavat naapurit tekivät arjesta rattoisaa, Britanniasta oli luvassa aikamoinen rotankolo. Kerrostalossa on omat kiusallisetkin puolensa, mikään ei ole ärsyttävämpää kuin yrittää saada unta naapurien kolistellessa iltaisin äänekkäästi – no tiedättehän te mitä tarkoitan. Tällä saarella luulin törmänneeni tuttuun hemmetin äänekkääseen ongelmaan, kunnes selvisi että malesialainen ja saksalainen naapurini katsoivatkin vain jalkapalloa yhdessä.

Kuten olen aiemmin kertonut, ei tämä kämppä nyt ole niin järkky, kun mitä odottaa saattaisi. Minua ei myöskään sijoitettu muun itäblokin kanssa samaan kämppään, vaan unkarilaisten sijaan kämppikset ovat kumma sekoitus vaihtareita ja tutkinto-opiskelijoita eri Puolilta palloa. Kulttuurierot kuuden jannun kommuunissamme kilpistyvät hygieniaan: Malesialaisen jannun ruoka leviää pitkin keittiötä ja haisee kummalle, kreikkalainen täyttää köökin pizzalaatikoilla, saksalainen ei osaa tiskata ja suomalainen pelkää kylmyyttä ja sulkee kaikki ikkunat ja käynnistää lämmityksen. Norjalainen jamppa ei ole koskaan paikalla ja kaikista kummimman näköisen hiihtäjän kanssa en ole koskaan jutellut.

Onneksi pienen totuttelun jälkeen on yhteinen nuotti suurin piirtein löytynyt, samaten synergia: jokainen roudaa postilaatikkomme sisällön vuorollaan kämpille ja bochumilainen naapuri on oppinut hakeman tuotetukea nokialaiselleen suomalaiselta naapuriltaan. Jatkossa ystävyyttä on tarkoitus edelleen rakentaa yli rajojen, esmes keittiöbileillä.

Britanniaa kaikilla aisteilla

Yhdistynyt Kuningaskunta on suomalaispojalle aika kokonaisvaltainen kokemus. Palloa tallatessa olen huomannut, että turistina sitä keskittyy usein liikaa vain katselemaan ja omaksumaan näkemäänsä. Näin marraskuun puoliväliin tultaessa nämä saaret ovat valloittaneet kaikki aistini. Kuulo tosin meni brittirokille jo teininä, mutta tänä keväänä on ollut muitten aistien vuoro.

Ensimmäiseksi täytyy todeta, että eräs kauaskantoisimpia keskustelunaiheita asuntomme yhteiskeittiössä on paikallisen paahtoleivän maku. Ilmeisesti me norjalaisen ja saksalaisen kanssa ollaan vähän neitejä tässä asiassa, mutta totuus on, ettei brittitoasti oikeasti maistu yhtään millekään. Lisäksi siitä saa varmasti kaikki mahdolliset sydän- ja verisuonipahuudet. Kulunut fraasihan menee, että vitivalkoisen paahtoleivän tarkoitus on pitää pekonia paikallaan.

Yhteiskeittiöstämme puheen ollen Englanti haisee tosi kummalle. Esimerkiksi asuntomme suihku haisee ihan erilaiselle aamuisin ja iltaisin: aamulla se tuoksuu hieman vanhalle siivousämpärille ja illalla taas kotoisen Yo-kylän yhteispesulalle. Tämä muutos johtuu ilmeisesti muutaman erilaisen suihkusaippuan aiheuttamasta reaktiosta ilmeisesti autokäyttöön suunnitellussa lämmittimessämme.

Näin iltaisin ennen nukahtamista on mukava katsella lempeästi tuulessa heiluvia ikkunaverhoja. Britit eivät ole kuulleetkaan kaksiokerroslaseista, tiivisteistä nyt puhumattakaan. Näin talvisin on syytä kietoutua huolellisesti peittoon, ettei kylmä tuuli pääse puhaltamaan selkään yöllä. Tänä yönä ei tosin ole vilustumisvaaraa, sillä kämppäni lämppäri on alkanut puskemaan lämpöä oikein urakalla – vastahan mä käynnistinkin sen toissapäivänä.

tiistai 3. maaliskuuta 2009

Sitting in an English garden / waiting for the sun.

Ennen vaihtoon lähtöä sain Britannian passin omaavalta kaveriltani vinkin ottaa mukaan pitkä pinna ja sateenvarjo. Onkin totta, että saarelaisten kanssa asiointi on silloin tällöin turhauttavaa, mutta se ei vedä mitenkään vertoja Euroopan kummallisimmalle säälle.

On tunnettu klisee, että Englannissa sataa aina. Tämä, hyvät ystävät ei pidä paikkaansa. Saaren eteläosissa säätila vaihtelee suunnilleen kahden tunnin välein, mikä tarkoittaa käytännössä pieniä taukoja sekä erilaisia sateen variantteja. ”Everything in a one day” -sää on sinällään lohdullista, sillä se kehottaa tarttumaan hetkeen: ”Nyt sataa, mutta kohta voi jo paistaa aurinko” tai yleisemmin ”nyt sataa, mutta kohta sataa vielä kovemmin”. Onneksi täällä pohjoisessa ilmavirtaukset ovat ilmeisesti hiukan stabiilimpia ja tänäänkin on tihuttanut tasaisen taukoamatta ihan koko päivän.

Britit ovat historiankirjojen hallinneet maailman meriä, koska saarelaisina he ovat joutuneet tekemisiin laivanrakennuksen kanssa vähän pakostakin. Voisi luulla, että tämä kansakunta ompelisi myös maailman parhaat Gore-takit ja katkolahjehousut. Tässäkin suhteessa britit kuitenkin nauravat makeasti kaikelle logiikalle: Normaali yliopisto-opiskelijan univormu pitää sisällään koulun hupparin, sieltä täältä reikäiset farkut ja tennarit. Tytöillä sallitaan jalkineina myös sandaalit ja tavoitteena on ilmeisesti sekä paleleminen, että kastuminen. Suomalaiselta vaihtarilta ei suju joukkoon maastoutuminen, sillä pelkkä hanskojen käyttö paljastaa vierasmaalaisen.

Brittiläiseen säähän ja toisaalta paikalliseen pukeutumiskulttuuriin tottuminen tai maastoutuminen ei varmaankaan tule onnistumaan puolessa vuodessa. Jonkinasteista sopeutumista on kuitenkin tapahtunut, sillä kolmannella vaihtokuulla olen saanut asuntoni mikro-ilmaston suunnilleen hallintaan. En mene tässä asiaan sen syvemmälle, mutta käytännössä kysymys on ulkolämpötilaa mukailevista ajoittaisista lämmittimen päälle- ja poiskytkennöistä, sekä samaa sykliä seuraavista ikkunan availuista.

maanantai 23. helmikuuta 2009

Työnhaussa

Olen kuulkaas kaverit nyt virallisesti aikuinen. No, tämähän on tietysti identiteetti ja määrittelykysymys - minut lähemmin tuntevat saattavat nimittäin olla edelleen toista mieltä. Olen kuitenkin tänä kevään ohittanut sen merkittävän rajapyykin, että mietin jo helmikuussa, mitä teen ensi kesänä. Viime viikkoina olenkin rustannut ison kasan työ- ja harjoittelupaikkahakemuksia, pidettään peukkuja.

Ulkomailla opiskelevan diasporaan kuuluu oleellisesti kaiken virallisen kommunikoinnin hankaluus. Kotimaasta käsin harjoittelupaikkahakemuksen rustaaminen tuntui aika helpolle ajatukselle, mikä ei pidä paikkaansa käytännössä: Kun on ensin saanut jollakin koneella auki tiedekuntansa katalogin ja bongattua tämän kevään kesätyöhaaveet, on vielä rustattava hakemus ja saatava se jollakin konstilla toiselle puolelle Eurooppaa.
Ensimmäisten vaihtoviikkojen alikana rakennettu itseluottamus kykyyn pärjätä brittiyhteisössä romahti kerralla, kun ensimmäinen hakemusläystäke tuli ulos printterin uumenista. Täällä on siis suomalaiseen tapaan opiskelijoille ilmainen tulostuspalvelu. Täällä on jopa myöhäiseen iltaan päivystävä help desk, jolla ei ollut harmainta aavistusta, miten skandinaaviset kirjoitusmerkit saisi tulemaan ulos paikallsiesta printteristä. Onneksi sisäinen atk-insinöörini onnistui ratkaisemaan ongelman painelemalla vaan kaikkia nappeja oikein monta kertaa.

Paperille saadut hakemukset piti vielä kiikuttaa postitoimistoon. Paikalliset itellat eivät harrasta paljoakaan oheistuotteiden kauppaa, joten kirjekuoret pitikäydä shoppaamassa eri liikkeestä. Brittiläinen näkemys käytännöllisistä pakkauksista näkyi myös kirjekuorissa: Mahdollisuus oli ostaa kuoret kalliiseen kappalehintaan tai maksaa itsensä kipeäksi 30 kirjekuoresta. Lyhyen matematiikkatuokion jälkeen omistan nykyisin paljon kallita kirjekuoria. Vaikka paikallispostimme ei siis ole brändinlaajennusta kovin paljoa harrastanut, on postimaksuissa sitä enemmän diversiteettiä. Päädyinkin maksamaan postireissuillani samanlaisista kirjeistä useampaakin eri hintaa.

Elämme siis jännittäviä aikoja. Onneksi en kuitenkaan ole laittanut kaikkea yhden kortin tai kuoren varaan, vaan ole miettinyt erilaisia tapoja viettää kesää. Esillä ovat olleet ainakin kirjatentit, asumislisä ja reilaaminen.

Mediapimennossa?

Joskus kaukaisessa nuoruudessani 1990-luvun loppupuolella läksin kavereitteni kanssa kiertämään Eurooppaa muutaman viikon ajaksi. Tuolloin viestintä kotimaahan tapahtui lähinnä satunnaisilla tekstiviesteillä ja postikorteilla. Kotiin palattuani olikin sitten mukavasti pihalla lähes kaikesta tapahtuneesta – asian korjaamiseksi piti lukea iso kasa Hesareita ja kavereitten sähköposteja.

Tällä vuosituhannella tuntuu sille, että päivittäin käyttää useamman työtunnin pelkästään viestimiseen ja viestinten seurantaan. Koulua varten on syytä tutkailla päivittäin BBC:n uutiset ja ainakin vilkaista Guardianin otsikot. Kotimaan uutiset tulee katsottua aamulla ja illalla Netissä ja Viivi & Wagner tarkistettua niin ikään päivittäin. Voisi jopa sanoa, että olen läsnä myös kotimaan mediassa: Narsistisena tyyppinä kirjoitin vaihtopalstan myös erääseen kotiyliopistoni lehteen. Mitä tästä viestinnästä sitten saa irti? Olisiko niin, että ajantasainen tieto kaikesta huolimatta vähentäisi tietämättömyyden tuskaa, vai olisiko todellinen irtiotto ollut maailmankuvan avaava kokemus. Hesari-pino olisi ainakin tällä kertaa ollut suurempi.

Vaikka esimerkiksi mainitun sian ja naisen parisuhteen seuraaminen helpottaa omalla tavallaan taustalla lymyävää koti-ikävää, tajuaa vaikkapa feikkariin postattuja uusia kuvia katsellessa, kuinka paljosta jää paitsi ollessaan puoli vuotta ulkona kuvioista. Onneksi kaverit välittävät tuoreemmat kaupunkilegendat Messengereillä ja jopa ah, niin stressaavien järjestötöiden tekeminen onnistuu etänä. Voisikin todeta, että vaihtarin ei enää ole edes mahdollista elää mediapimennossa, mutta median ei kannata antaa pimentää perinteisiä viestintämuotoja: Itse aion avartaa maailmankuvaani pyytämällä naapurin germaanin seuraksi iltalenkille.

Mitä sit kun väsyttää?

Ensimmäisen vaihtokuukauden tullessa täyteen on opiskeluun tullut jo aikamoinen rutiini. Tämä rutiini on suurin piirtein sellainen, että aamulla koululle lukemaan, tunniks-kahdeks luennolle ja taas lukemaan. Parina iltana viikosta on muuta ohjelmaa ja viikonloppuisin seikkaillaan ympäryskunnissa.

Brittiläistä opiskeluarkea leimaavat siis lähinnä lukeminen ja lukeminen. Iso osa ajasta menee myös kirjallisuuden metsästämisessä, mikä on täällä oma taiteenlajinsa. Jokaiseen seminaariin on olemassa oma reading listinsä, joka vaihtelee parin artikkelin luettelon ja liuskan mittaisen katalogin välillä. Jotkut luennoitsija laittavat luettavat artikkelit nettiin, jotkut eivät. Joissakin tapauksissa irtopisteet saa semmassa sellaisilla kirjoilla, joita kirjastosta löytyy yksi. Siinä sitten tappelemaan lukemistosta.

Pakkaillessani tavaroitani ennen vaihtoon lähtöä tajusin, kuinka iso kasa kirjallista saagaa sitä on itsekin tullut hankkineeksi vuosien varrella. Olen kuitenkin yliopisto-opiskelujeni aikana pitänyt aika pitkälti kiinni periaatteesta olla ostamatta kirjoja, jos se vain suinkin on mahdollista. – Täällä Britanniassa moiset periaatteet on syytä kuopata. Opiskelijoiden odotetaan hankkivan peruslukemistot ja muutamasta kirjastokappaleesta tappeleminen on aika turhaa työtä. Lisäksi kirjaa ei vain tankata päähän ennen tenttiä vaan sitä luetaan kurssin aikana: Tehokas, mutta kallis tapa opiskella.

Viime viikkoina olen tuntenut itseni osittain nörtiksi. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, sillä eihän pohjoismaalaisen kisaturistin kannata täällä hirveästi yrittääkään mitään katu-uskottavuutta rakentaa. Toisaalta kirjastossa vietetyt kirjojen etsiskely ja epätoivoiset selailutuokiot vetävät nopeasti tankin tyhjäksi. Silloin tällöin olisikin kiva mönkiä ainejärjestön toimistolle kärttämään ilmaista kahvikuppia.

perjantai 20. helmikuuta 2009

Kalsarieni turvallisuudesta

Britannian ikonografiaan kuuluvat liikenteen seassa kävelevät hassunhauskoihin mustiin kypäröihin pukeutuneet poliisit ja karhunkarvahatuissaan jonkun julkisen rakennuksen edessä hikoilevat sotilaat. Postikortti-Britannian takana onkin varsin mielenkiintoinen valvontakulttuuri, jossa hassut hatut näyttelevät sivuroolia.

Uudet vaihto-opiskelijat perehdytetään yliopiston puolesta brittiläiseen valvontakulttuuriin. Orientointiluennolla meitä opastettiin turvalliseen opiskeluun mm. opetusvideolla. Onkin tärkeää muistaa sulkea ikkunat ja lukita polkupyörä. Meitä pelottelemaan oli ala-aste tyyliin tuotu alueella partioiva poliisi, jolta saimme kuulla, kuinka kampuksella on kamera joka kulmassa ja poliisi joka kulman takana. Rikos ei siis ilmeisesti kannata täälläkään.

Huomasin itse hyvin pian, ettei koulupoliisimme liioitellut kadulla partioivien poliisien määrää. Britanniassa uskotaan näkyvään valvontaan, sillä poliisit partioivat tosiaan kaduilla tiheästi. Standardi skoude liikkuu jalan ja usein yksin. Idea on tietysti, etteivät ihmiset sorru rötöstelyyn, kun viranomainen on parin metrin päässä. Tämä on tietysti osittain tottakin, mutta uskoisin keskiverto-opiskelijan olevan joka turvassa tapauksessa päiväsaikaan kampusalueen kaduilla. Suurin osa yliopisto-alueen rikoksista on nimittäin täälläkin polkupyörä- ja muita pienvarkauksia ja rikoksessa ovat mitä suurimmalla todennäköisyydellä molempina osapuolina saman koulun opiskelijat.

Itse olen kotoisin pohjoishelsinkiläisestä lähiöstä ja poliisin tullessa vastaan kadulla käskee aivojeni primitiiviosa etsimään nopeinta pakoreittiä. Kulttuurishokista toivuttuani olen oikeastaan oppinut pitämään brittisysteemistä – onpahan aina joku opastamassa eksynyttä vaihtaria oikeaan suuntaan. Joka nurkassa sojottavat valvontakamerat sen sijaan ovat oikeastaan alkaneet näyttää jo hieman hupaisilta: mm. pyykkituvassamme on kameravalvonnasta varoittava kyltti. On sinällään hienoa, että yliopiston Security Control Centre huolehtii myös kalsarieni turvallisuudesta. Toisaalta en usko valvontakameran tosi keikkamiestä pysäyttävän – jos joku haluaa pesukoneemme todella rosvota, eivät siinä kamerat pidättele. Mieleen tulevat pakostakin Orwellin 40-luvun lopulla kehittelemät dystopiat. Luinkin jostakin tutkimuksesta, että keskivertobritti näyttäytyy päivittäin noin 400 valvontakamerassa. No, kaikki julkisuushan on hyvästä.

maanantai 16. helmikuuta 2009

Turistina Britanniassa


Vaihto-opiskelija on siitä omituinen eläin, että sen käyttäytymistä säätelevät sekä vallalla oleva opiskelu-, että myös taustalla jäytävä turistivietti. Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi pakottavana tarpeena ottaa arkisistakin rakennuksista ja käytännön elämän pikku haasteista valokuvia. Lieneekin mahdoton ajatus, että joku valtaväestöön kuuluva ottaisi valokuvan pesualtaasta. Oikeastaan vasta ulkomailla ymmärtää, mitä hauskaa jenkkivaihtarit näkevät Keskon kolmen koon supermarketeissa.

Moni suomalainen saapuu Britanniaan turistina ja suosituimpia matkailukohteita ovat luonnollisesti pääkaupungit Edinburgh ja Lontoo. Perusturisti etsii tällä saarella tiensä kohteisiin, joiden nimestä löytyy ”linna” tai ”museo”. Extreme-kokemusta metsästävät saattavat pyörähtää pubiin.

Jos pitäisi kertoa, millainen englantilainen museokokemus noin yleisesti ottaen on, pyytäisin kuvittelemaan jonkun niistä valtateiden varteen pudotetuista kotiseutu- paikallis- tai harrastajamuseoista, joita suomalainen lande on pullollaan. Sitten vaan lisää ison kasan harmaata kiveä ja kuningattaren vierailusta kertovan muistolaatan. 4-10 meikeläisen Euron pääsymaksulleen saa täällä Britanniassa vastineeksi yleensä 1970-luvulla päivitetyn näyttelyn: Pölyisiä vitriinejä, lämmittämättömiä sisätiloja ja lastulevystä askarreltuja rekonstruktioita. Siitä sitten vain kehittelemään museoelämystään.
Eräs oman kouluni ope kertoi joskus kauhutarinaa siitä, kun hän joutui esittelemään suomalaisen arkeologian tuloksia Italialaisille vieraille. Pompejin maasta tulevalle eivät 1400-luvun pullonsirpaleet ja kengänpohjat välttämättä ole suuri elämys, mutta yleisesti ottaen ei kotimaista museokulttuuria tarvitse hävetä ainakaan Britanniaan verrattuna. Olkoonkin näin, että täällä on jokaisen linnan jokaisessa huoneessa nukkunut joku Paha Kuningas Juhana, Phileas Fog tai John Lennon, mutta eivät pelkät seinät historiaa, tai museota tee. – Suomessa siihen käytetään kait kulttuuritoimen määrärahoja.

lauantai 14. helmikuuta 2009

Shoppailusta

Viikonlopun koittaessa on vaihto-opiskelija vähän hämillään. Parin vapaapäivän aikana olisi syytä saada luettua, tiskattua ja pyykättyä. Onneksi lahjakas humanistipoika onnistuu aina keksimään jotakin tärkeämpää tekemistä. Vaihtoreissussa sitä on huomannut usein lauantai-aamupäivisin tarvitsevansa jotakin pientä, mikä antaa hyvän tekosyyn viettää puoli päivää kaupungin keskustassa shoppailemassa.

Pikkukaupungin valikoimaan kanssa tuskastelleelle brittiläisen metropolin tarjonta on suorastaan mahtava kokemus. Tarjontaa on kaikissa hintaluokissa ja jokaista mahdollista brändiä. Jos nyt vakavasti puhutaan, on esimerkiksi painotuotteiden halvemman alv:n ja suuremman lukijakunnan takia täällä hyvin laaja tarjonta ainakin oman alani kirjallisuutta. Jos taas unohdetaan kaikki järkevä, saa Topmanilta opiskelija kaksi pinnaa alennusta, eikä niin kapealahkeisia farkkuja varmaan edes saa kaupata kanaalin toisella puolella.

Brittiläinen hintataso on aika lähellä kotimaista, joskin esimerkiksi ruoka on hitusen halvempaa. shoppailusta tekee meikeläsita halvempaa se, että täällä alennusmyynteihin satsataan vähän eri volyymilla: Alet ovat 70% luokkaa ja ne koskevat koko mallistoja. Itseäni rupesi himoittamaan jopa Peakin Goretakki - brittiale kun ylitää kirkkaasti kotimaassa Partiolaisten jässärillä saatavat 15 pinnaa. Merkille pantavaa on myös, että tarjontaa on tosiaan kaikissa hintaluokissa: Henkkamaukka -tasoista vaateliikettä tuntuu täällä olevat ostoskatu jos toinenkin puolillaan.

Yksi shoppailua hillitsevä elementti odottaa kuitenkin aina kotona vaatekaapissa: Kesäkuussa suurin osa tavaroista pitäisi saada mahdutettua jälleen pääkantolaitteenani toimivaan putki-savottaan. Kylmä hiki alkaa tosin nousta otsalle pelkästään kirjahyllyä tutkiessa, joten täytyy ilmeisesti alkaa tutkimaan Royal Mailin hinnastoja.

tiistai 10. helmikuuta 2009

Terveellisemman kouluruokailun puolesta

Siita kuulemma tietaa, etta kaveri on vaihdossa, kun saa sahtopostiviestin ilman yhtaan skandinaavista aakkosta. Jos kaiffari sattuu opiskelemaan oikein kaukana, saattavat puuttua myos valimerkit. Tama paivitys on kirjoitettu iloksenne koulun atk-tilassa tahmaisella brittinappiksella.

Koen kuuluvani niihin ihme hippeihin jotka ajattelevat, mita suuhunsa pistavat. Lopetin punaisen lihan syonnin kait vuonna 1998 ja ruokin iseani lahinna luomuporkkanoita ja reilun kaupan banaaneita. Taalla Englannissa olen kuitenkin joutunu ajattelemaan uudestaan eraita periaatteitani.

Kuten aiemmin avauduin, ei ruuanlaitto taalla ole aivan yksinkertaista. En asu kautannollisen matkan paassa yliopistolta, joten olen ottanut mallia paikallisista ja korvannut usein lounaani sampylalla jossakin kampusalueen kahvilassa. On ollut mukava havaita, etta suomalaisesta kulttuurista poiketen taalla eivat sampyla ja kahvi vie opiskelijaa konkurssiin. Lisaksi paikallisilla on jannittava maku sapuskan suhteen, eika heti tule mieleen parempaa valipalaa, kuin Cheese and Spring Onion -sampyla - paitsi ehka pussi viinietikalla maustettuja sipseja.

Ajatus sipsipussista normaalina valipalana on ehka kanaalia suurempi ero brittikulttuurin ja monen mannereuroopan maan valilla. Taalla loytyy melki joka rakennuksesta valipala-automaatti, jossa on tarjolla 25 gramman sipsipusseja. Suosituimmat maut taitavat olla meikelaisittain raskaasti suolattu perusmalli, juusto/sipuli ja viinietikka.

Itse valipala-automaatit ovat mahtava systeemi, enka enaa taman kokemuksen jalkeen pysty hyvaksymaan vastaavien poistamista Suomen kouluista - voi kuinpa omana kouluaikanani olisi purkkalihan ja kumiperunat voinut korvata sipsipussilla tai kolmioleivalla. Kuppi cappucinoa olisi myos ollut kiva lisa. Edelleen suomalisesta valipalakulttuurista poiketen brittien snacksit ovat kaiken lisaksi kohtis edullsia: Sipsipussi irotoaa automaatista noin 50 meikelaisella sentilla. Oman lisansa automaattikulttuurin tuo se lahes pajatsomainen tunnelma, kun yrittaa dominoefektin avulla saada koneesta putoamaan samalla kertaa toisenkin sipsipussin. Tallaisia onnistumisen elamyksia sita paattajat kouluun tarvitaan, ei mitaan helkkarin pesapalloa.

perjantai 6. helmikuuta 2009

Tärkeintä on olla virallinen

Vaihtoon lähtijää varoitellaan usein vastaanottajamaan byrokratiasta. Meillä Suomessa opiskelija saa yliopiston taholta virastotason palvelua ja opastusta. Itseasiassa Turun yliopiston opiskelijapalveluista taitaa vaihtareja varten olla oma tiskikin. Täällä Englannissa puhutaan isoista opiskelijamääristä, mutta myös jännittävästä tavasta hoitaa byrokratiaa.

Alusta asti vaihtoasiakirjojen pyörittäminen saarella ja takaisin oli vähän vaikeaa. Britanniasta tietoa sai, kun sitä pyysi ja hyvin paljon piti selvittää itse. Monta kertaa luuli asioiden olevan menossa pienen väännön jälkeen oikeaan suuntaan, kunnes vastaan tuli seuraava takaisku. Usein sain selkeitä ohjeita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Joskus täytettiin lomakkeit, joilla ei tehnyt mitään ja joskus kirjoitettiin kiukkuisia maileja jolla kaiken sai toimimaan. Ihmeellisesti pyörivät byrokratian rattaat.

Opintojen täällä alettua luulin jo olevani selvillä vesillä, kunnes satuin puolivahingossa paikallisen hissanlaitoksen toimistoon. Minulle kerrotiin ystävällisesti, etten voi osallistua kahdelle kolmesta valitsemastani kurssista - joilla olin siis istunut jo kaksi viikkoa. En mene tässä yksityiskohtiin, mutta parin perussuomalaisen perkeleen, suostuttelun, Erasmus-järjestelmän kertauksen ja oppianeen johtajan kanssa neuvottelun jälkeen sain pitää kurssini. Huvittavaa kyllä tällainen draaman kaari ei mitenkään ihmetyttänyt toimistotätejä: ilmeisesti tässä maassa vain toimitaan näin. Pelottavaa on, että alan jo itsekkin tottua tällaiseen toimintamalliin: täytyy varmaan lähteä pubiin analysoimaan asiaa.

torstai 5. helmikuuta 2009

Säkillinen salaattia, kiitos!

Eräs tärkeä osa opiskelijaelämää on aina ollut opiskelijaruokailu. Kotimaassa on olemassa useita kaupunkitarinoita nuudelien valmistamisesta vedenkeittimellä, kananmunan paistamisesta mikrossa ja tietysti siitä solukämpästä, jonka kahvinkeittimen jokainen osa oli lähtöisin eri elintenluovuttajalta. Täällä vaihtarisaarella otin tehtäväkseni työntää syrjään ruokailutottumukseni ja kokeilla rohkeasti brittikeittiön mahdollisuuksia.

Oman asuntoni keittiöni mahdolisuudet kokkailulle ovat kohtis rajalliset. Esimerkiksi salaattitarpeiden säilyttäminen normaalissa kerrostalojääkaapissa on haastavaa, sillä jaan fridgeraattorin kuuden flatmateni kanssa. Onhan se synkkää - myönnetään. Norjalainen naapurini rustasi aiheesta valituskirjelmän, jonka vaikutusta odotamme suurella mielenkiinnollla.

Yliopistossamme asuvat opiskelija-asunnoissa käytännössä vain ensimmäisen vuoden opiskelijat ja vaihtarit. Tästä johtuen tiloja ei juurikaan kehitetä, mutta peruselintoiminnot on yritetty pitää kunnossa. Kokkailua varten löytyy köökistämme esmes suht hyvin astiastoa, jotka tosin on syytä pestä huolellisesti ennen käyttöä. Yhteiskeittiöiden veteraanina en säikähdä vähästä, mutta kun brittiköökistä puuttuu sekä tiskiharja, kuivauskaappi että hygienia on syytä olla varpaillaan. Brittiläiseen tapaan keittiön varustuksen kuuluvat luonnollisesti vedenkeitin ja puolen metrin levyinen leivänpaahdin.

Infran ollessa mitä on, olen ollut erittäin tyytyväinen saarelaisten sapuskatarjontaan. Vaikka britit ovat legendaarisen huonoja tekemään sapuskaa, on (ilmeisesti juuri tästä syystä) kauppojen hyllyillä tarjolla valtavat määrät eineksiä ja puolivalmisteita edullisin hinnoin. Esimerkiksi perus pussipasta maksaa suurin piirtein meikeläisen Euron. Omaksi suosikikseni ovat muodustuneet 150 gramman ja sitä isommat salaattipussit, joissa on valmiiksi revittyä ja sekoitettua salaattia enemmän, kun jaksaa kerralla syödä. Hinta on osapuilleen 1,5€, joten tulen ilmeisesti kevään aikana syömään kevyen terveellisesti ja paljon.

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Opiskelua vieraalla maaperällä

Kaikista suurin vaihtariklisee on se, että vieraaseen maahan lähdetään kittaamaan halpaa heinäkenkää ja heilumaan yökerhossa joka aamu viiteen asti. Monessa tapauksessa tämäkin klisee omaa yhtymäkohdan reaalielämään, mutta keskivertovaihtarin arki on usein paljon muuta, kuin paikalliseen yöelämään tutustumista.

Täällä saarella opiskelijoiden oletetaan tekevän suurin piirtein 30-tuntista työviikkoa. Luentoja on viikossa kolme-kuusi ja jokaiseen luentosarjaan liittyy seminaariryhmä. Seminaaria varten luetaan kirjallisuuspaketti ja valmistaudutaan vastaamaan ennakolta annettuihin kysymyksiin. Käytännössä tämä johtaa siihen, että opinnoissa menestyvät henkilöt lukevat hemmetin paljon. Fiksu tyyppi löytää varmasti tarpeelliset lähdeteokset nopeasti, muodostaa kypsän vastauksen viitteineen ja esittää asiansa selkeästi seminaarissa. Keskivertovaihtarimme tyytyy lukemaan paperit ja keksimään edes jotakin sanottavaa.


Kahden ensimmäisen kouluviikon perusteella voin sanoa, että opiskeluissa ei täällä pääse helpolla. Lantin kääntöpuoli on se, että tällä pänttäämisjärjestelmällä oppii väistämättä lähteiden käyttöä ja vastaan kävelee paljon uutta jännää tietoa. Työskentely ja erityisesti vieraan kielen käyttö seminaareissa vaatii totuttelua, mutta keskustelut antavat oman mielenkiintoisen lisänsä oppimiseen.

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Turvallisuus ennen kaikkea


Britanniassa on tottu eläämään irlantilaisten ja arabien mudostamien turvallisuushaasteiden kanssa. Briteillä on omaleimainen tyylinsä luoda turvallisuuden tunnetta julkisessa elämässä ja myös kotilieden ääressä. Yksi hyvä esimerkki arkipäivän turvallisuusratkaisusta on jokaiseen opiskelijaasuntolaan kuuluva turvallisuusohje. Alla esimerkkinä ote leivänpaahtimen käyttö- ja turvallisuusohjeesta.

torstai 22. tammikuuta 2009

Brittikliseitä

Kotimaassa tuli viimeisen puolen vuoden verran seurattua Subin lähettämää Pikku Britannia -komediasarjaa. Kotona pidin sarjaa laadukkaana huumorina ja esimerkkinä korkeatasoisesta tv-viihteestä. Asuttuani viikon ajan täällä saarella tekee mieli sanoa, että eipä ole kaksinen käsikirjoitus: Newcastlen metro on puolillaan " Vicky Pollardeja". - Uskokaa pois, niillä on verkkaritakit ja kaikki. Siitä vaan sitten kirjoittamaan dialogia ylös.

Vickyn lisäksi brittikliseitä on valtavasti ja hauskaa niistä tekee se, että moni niistä on totta. Esimerkiksi kauhutarinat saarelaisten kylpyhuoneista omaavat vakaan todellisuuspohjan. Vaikka kylpyhuoneen laitteisto olisikin tältä vuosikymmeneltä (kuten se omassa kämpässäni on), saattaa se yllättää meikeläiseen Oraksen kromikahvaan tottuneen. Omassa suihkussani sekoittaja muistuttaa säätimineen ikkunatonta mikroaaltouunia tai leipäkonetta: siinä on on / off nappi, neljä merkkivaloa ja kaksi säätönamiskaa (toisessa numeroita, ja toisessa kuvallisia symboleita). Luonnollisesti veden tulomäärää ja lämpötilaa säätää sama ruuvi. Vaihtoehtona on paistua nopeasti tai palella hitaasti.

Koska isäntämaani noudattaa näin suoraan ja rehdisti omia kliseitään, olen pyrkinyt toimissani kantamaan oman korteni kekoon. Olen onnistunut kiusaamaan yliopiston pahaa-aavistamatonta Finance Officea kolmella eri visiitillä vuokraa maksaessani, kiusannut hissan laitoksen siivoojia etsiessäni tietä luokkaan tai talosta ulos ja toki myös kääntämään jokaista keittiömme uunin kytkintä (joita on paljon) saamatta pastaani lämpimäksi. Enää taitaakin puuttua bussin alle jääminen, mikä on silloin tällöin ollut lähellä.

Opastettu kierros Fenhamin paremmalla puolella

2. vaihtopäivän kunniaksi tarjoan katsauksen uuteen asuinalueeseeni ja loisteliaaseen kämppääni. Pitäkää turvavyöt päällä koko ajan ja nostakaa istuimenne selkänoja pystyasentoon.

Fenhamin kaupunginosa sijaitsee siis osapuilleen hemmetin kaukana Newcastlen kampusalueelta. Kävelyminuuteissa tämä matka on noin 30 min. Alue jakaantuu paikallisten mukaan kahtia pakistanilaistaustaisten maahanmuuttajien suosimaan lähiöön ja toisaalta tähän porvarillisemman valtaväestönosan asuttamaan britti-idylliin. Homman nimi on siis valtava määrä lähes identtisiä paritaloja, pieniä ruokakauppoja ja konservatiivisia perhearvoja.

Yliopiston asuntoloista suurin osa sijaitsee luonnollisesti lähellä yliopistoa, mutta osa opiskelijakämpistä on sijoitettu myös kauemmas keskustasta. Tämä parin kilometrin matka on etäkohteista lyhyin, toiseen joutuu menemään metrolla ja kolmanteen ei pääse silläkään.
Britit ovat ilmeisesti kuvitelleet joskus olevansa insinöörikansaa. Yhden tien ylitykseen saa helposti mahtumaan kolmekin oheisen näköistä käytännöllistä laatikkoa. Samalla ajatusmallilla vihreitä arvoja kaupungissa edustavat taustalla näkyvät käytännölliset valtavan isot nurmikentät, joissa esimerkiksi pallopelit ovat kiellettyjä.

Alueen aiheettomista palohälytyksistä ja muusta paheksuttavasta käytöksestä 99% tulee oheisesta St. Mary´s Collegesta, joka on siis opiskelija-asuntola. Rakennus on ennen nykyistä käyttötarkoitustaan ollut jonkinlainen katolinen oppilaitos.
Tiloista löytyy mm. 350 opiskelijakämppää, biljardisali, pyykkitupa ja kahvila. Kuvassa on rakennuksen pääovi, josta mennään lähinnä respaan. Asuntoihin on omat rappukäytävänsä, joiden sisääntulo ei ole yhtä hulppea.

Yksi asuntola-alueen fasiliteeteista on asukkaille ilmainen pysäköintialue. Yllättävää kyllä aika monella opiskelijalla on jonkinlainen ajoneuvo, myös fillareita näkee paljon. Rakennuksen vanhasta käyttötarkoituksesta kielivät isot ikkunat. Satunnainen suomalaisvaihtarimme asutettiin vasemmalta lukien toisen kaari-ikkunan kohdalle.

Lähialueelta ei muuten etsimälläkään löydy yhtäkään betonielementtiratkaisua, vaan kaikki julkisivut ovat ikiaikaisen näköistä tiiliverhoilua ja valkoisia ikkunanpuitteita. Brittiläisen rakentamiskulttuurin kanssa tehdyt lukuisat virhearviot ovat opettaneet olemaan arvailematta rakennusten ikää, mutta ihan lähiaikoina tätäkään pytikinkiä ei ole rakennettu.
Arvailusta edelleen kieltäytyen ainakin 1800-luvun lopulle tekivät britit taloistaan mieluusti linnamaisia. Jokaiseen itseään kunnioittavaan julkiseen rakennukseen kuului vartiotorni, jollainen mahtuu tällekin sisäpihalle. Sisäpihoja talossa on useita ja itseasiassa rappukäytävästä toiseen ei pääse, kuin ulkokautta. Tämä foto on otettu 2. kerroksesta vaihtariressukan ikkunasta, jonka näköala ei siis ole kovin hääppöinen.

Brittiläinen sisustusarkkitehtuuri on tunnetusti kummaakin kummempaa. Yksityiskohdat saavat odottaa omaa kiertoajeluaan, mutta kerrotaan nyt esimerkkinä, että St Mary´s:n korea ulkokuori pitää sisällään mm. tuhansia neliöitä kokolattiamattoa. Tämä brittinäkemyksen mukaan erittäin käytännöllinen lattiakarvoitus peittää lähes kaikkia laittioita esimerkiksi portaat mukaan lukien.
Kokolaittiamaton merkitystä brittikulttuurissa ei kannata aliarvioida, sillä tämä lattiapinnoite johtaa mm. valtavaan aamutossujen ja astmalääkkeiden kysyntään. Brittien ei tarvitse tuhlata aikaa ajoittaiseen moppaamiseen, vaan käytäntö on ilmeisesti odotella lian kuivumista ja hoitaa puhtaanapito imurilla. Saarelta löytyy myös kyseiseen toimintaan erikoistuneita yrittäjiä, joilta jotkut tilaavat vuosittaisen tehojynssäyksen. Muilla on likaista.
Tsadaa! Tälle näyttää sisältä Juhon seuraavan puolen vuoden asunto. Residenssi pitää sisällään ehkäpä noin 10 neliön huoneen, pesualtaan ja seinän levyisen ikkunan. Mystinen laatikkomainen laite kirjoituspöydän vieressä on luonnollisesti lämmityslaite. Brittiläisittäin makuuhuoneen lämpötilasta ei olla kovin tarkkoja, laitteen säätömahdollisuudet voi valita asentojen on ja off välillä.
Kaikki yliopistoni kämpät ovat ilmeisesti valmiiksi kalustettuja, ja tässä tapauksessa huonekalut olivat pääosin viime vuosikymmeneltä. Tuuri kävi myös kuvasta leikkautuneen pesualtaan suhteen, joka on autotalliratkaisun sijaan posliinista valmisetettua mallia.
Päätän pikakierroksen kirjalliseen helpoituksenhuokaisuun: olisi voinut käydä huonompikin tuuri asunnon suhteen. Monet haastattelemani vaihtarit ovat saaneet asuntonsa kauempaa tai asunto saattaa muistuttaa viimeksi 70-luvulla rempattua siivouskomeroa. Helpottunuttta tyytyväisyyttä huokuen on helppo siirtyä yhteiskeittiöön keittelemään vettä iltakupposta varten.