maanantai 23. helmikuuta 2009

Työnhaussa

Olen kuulkaas kaverit nyt virallisesti aikuinen. No, tämähän on tietysti identiteetti ja määrittelykysymys - minut lähemmin tuntevat saattavat nimittäin olla edelleen toista mieltä. Olen kuitenkin tänä kevään ohittanut sen merkittävän rajapyykin, että mietin jo helmikuussa, mitä teen ensi kesänä. Viime viikkoina olenkin rustannut ison kasan työ- ja harjoittelupaikkahakemuksia, pidettään peukkuja.

Ulkomailla opiskelevan diasporaan kuuluu oleellisesti kaiken virallisen kommunikoinnin hankaluus. Kotimaasta käsin harjoittelupaikkahakemuksen rustaaminen tuntui aika helpolle ajatukselle, mikä ei pidä paikkaansa käytännössä: Kun on ensin saanut jollakin koneella auki tiedekuntansa katalogin ja bongattua tämän kevään kesätyöhaaveet, on vielä rustattava hakemus ja saatava se jollakin konstilla toiselle puolelle Eurooppaa.
Ensimmäisten vaihtoviikkojen alikana rakennettu itseluottamus kykyyn pärjätä brittiyhteisössä romahti kerralla, kun ensimmäinen hakemusläystäke tuli ulos printterin uumenista. Täällä on siis suomalaiseen tapaan opiskelijoille ilmainen tulostuspalvelu. Täällä on jopa myöhäiseen iltaan päivystävä help desk, jolla ei ollut harmainta aavistusta, miten skandinaaviset kirjoitusmerkit saisi tulemaan ulos paikallsiesta printteristä. Onneksi sisäinen atk-insinöörini onnistui ratkaisemaan ongelman painelemalla vaan kaikkia nappeja oikein monta kertaa.

Paperille saadut hakemukset piti vielä kiikuttaa postitoimistoon. Paikalliset itellat eivät harrasta paljoakaan oheistuotteiden kauppaa, joten kirjekuoret pitikäydä shoppaamassa eri liikkeestä. Brittiläinen näkemys käytännöllisistä pakkauksista näkyi myös kirjekuorissa: Mahdollisuus oli ostaa kuoret kalliiseen kappalehintaan tai maksaa itsensä kipeäksi 30 kirjekuoresta. Lyhyen matematiikkatuokion jälkeen omistan nykyisin paljon kallita kirjekuoria. Vaikka paikallispostimme ei siis ole brändinlaajennusta kovin paljoa harrastanut, on postimaksuissa sitä enemmän diversiteettiä. Päädyinkin maksamaan postireissuillani samanlaisista kirjeistä useampaakin eri hintaa.

Elämme siis jännittäviä aikoja. Onneksi en kuitenkaan ole laittanut kaikkea yhden kortin tai kuoren varaan, vaan ole miettinyt erilaisia tapoja viettää kesää. Esillä ovat olleet ainakin kirjatentit, asumislisä ja reilaaminen.

Mediapimennossa?

Joskus kaukaisessa nuoruudessani 1990-luvun loppupuolella läksin kavereitteni kanssa kiertämään Eurooppaa muutaman viikon ajaksi. Tuolloin viestintä kotimaahan tapahtui lähinnä satunnaisilla tekstiviesteillä ja postikorteilla. Kotiin palattuani olikin sitten mukavasti pihalla lähes kaikesta tapahtuneesta – asian korjaamiseksi piti lukea iso kasa Hesareita ja kavereitten sähköposteja.

Tällä vuosituhannella tuntuu sille, että päivittäin käyttää useamman työtunnin pelkästään viestimiseen ja viestinten seurantaan. Koulua varten on syytä tutkailla päivittäin BBC:n uutiset ja ainakin vilkaista Guardianin otsikot. Kotimaan uutiset tulee katsottua aamulla ja illalla Netissä ja Viivi & Wagner tarkistettua niin ikään päivittäin. Voisi jopa sanoa, että olen läsnä myös kotimaan mediassa: Narsistisena tyyppinä kirjoitin vaihtopalstan myös erääseen kotiyliopistoni lehteen. Mitä tästä viestinnästä sitten saa irti? Olisiko niin, että ajantasainen tieto kaikesta huolimatta vähentäisi tietämättömyyden tuskaa, vai olisiko todellinen irtiotto ollut maailmankuvan avaava kokemus. Hesari-pino olisi ainakin tällä kertaa ollut suurempi.

Vaikka esimerkiksi mainitun sian ja naisen parisuhteen seuraaminen helpottaa omalla tavallaan taustalla lymyävää koti-ikävää, tajuaa vaikkapa feikkariin postattuja uusia kuvia katsellessa, kuinka paljosta jää paitsi ollessaan puoli vuotta ulkona kuvioista. Onneksi kaverit välittävät tuoreemmat kaupunkilegendat Messengereillä ja jopa ah, niin stressaavien järjestötöiden tekeminen onnistuu etänä. Voisikin todeta, että vaihtarin ei enää ole edes mahdollista elää mediapimennossa, mutta median ei kannata antaa pimentää perinteisiä viestintämuotoja: Itse aion avartaa maailmankuvaani pyytämällä naapurin germaanin seuraksi iltalenkille.

Mitä sit kun väsyttää?

Ensimmäisen vaihtokuukauden tullessa täyteen on opiskeluun tullut jo aikamoinen rutiini. Tämä rutiini on suurin piirtein sellainen, että aamulla koululle lukemaan, tunniks-kahdeks luennolle ja taas lukemaan. Parina iltana viikosta on muuta ohjelmaa ja viikonloppuisin seikkaillaan ympäryskunnissa.

Brittiläistä opiskeluarkea leimaavat siis lähinnä lukeminen ja lukeminen. Iso osa ajasta menee myös kirjallisuuden metsästämisessä, mikä on täällä oma taiteenlajinsa. Jokaiseen seminaariin on olemassa oma reading listinsä, joka vaihtelee parin artikkelin luettelon ja liuskan mittaisen katalogin välillä. Jotkut luennoitsija laittavat luettavat artikkelit nettiin, jotkut eivät. Joissakin tapauksissa irtopisteet saa semmassa sellaisilla kirjoilla, joita kirjastosta löytyy yksi. Siinä sitten tappelemaan lukemistosta.

Pakkaillessani tavaroitani ennen vaihtoon lähtöä tajusin, kuinka iso kasa kirjallista saagaa sitä on itsekin tullut hankkineeksi vuosien varrella. Olen kuitenkin yliopisto-opiskelujeni aikana pitänyt aika pitkälti kiinni periaatteesta olla ostamatta kirjoja, jos se vain suinkin on mahdollista. – Täällä Britanniassa moiset periaatteet on syytä kuopata. Opiskelijoiden odotetaan hankkivan peruslukemistot ja muutamasta kirjastokappaleesta tappeleminen on aika turhaa työtä. Lisäksi kirjaa ei vain tankata päähän ennen tenttiä vaan sitä luetaan kurssin aikana: Tehokas, mutta kallis tapa opiskella.

Viime viikkoina olen tuntenut itseni osittain nörtiksi. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, sillä eihän pohjoismaalaisen kisaturistin kannata täällä hirveästi yrittääkään mitään katu-uskottavuutta rakentaa. Toisaalta kirjastossa vietetyt kirjojen etsiskely ja epätoivoiset selailutuokiot vetävät nopeasti tankin tyhjäksi. Silloin tällöin olisikin kiva mönkiä ainejärjestön toimistolle kärttämään ilmaista kahvikuppia.

perjantai 20. helmikuuta 2009

Kalsarieni turvallisuudesta

Britannian ikonografiaan kuuluvat liikenteen seassa kävelevät hassunhauskoihin mustiin kypäröihin pukeutuneet poliisit ja karhunkarvahatuissaan jonkun julkisen rakennuksen edessä hikoilevat sotilaat. Postikortti-Britannian takana onkin varsin mielenkiintoinen valvontakulttuuri, jossa hassut hatut näyttelevät sivuroolia.

Uudet vaihto-opiskelijat perehdytetään yliopiston puolesta brittiläiseen valvontakulttuuriin. Orientointiluennolla meitä opastettiin turvalliseen opiskeluun mm. opetusvideolla. Onkin tärkeää muistaa sulkea ikkunat ja lukita polkupyörä. Meitä pelottelemaan oli ala-aste tyyliin tuotu alueella partioiva poliisi, jolta saimme kuulla, kuinka kampuksella on kamera joka kulmassa ja poliisi joka kulman takana. Rikos ei siis ilmeisesti kannata täälläkään.

Huomasin itse hyvin pian, ettei koulupoliisimme liioitellut kadulla partioivien poliisien määrää. Britanniassa uskotaan näkyvään valvontaan, sillä poliisit partioivat tosiaan kaduilla tiheästi. Standardi skoude liikkuu jalan ja usein yksin. Idea on tietysti, etteivät ihmiset sorru rötöstelyyn, kun viranomainen on parin metrin päässä. Tämä on tietysti osittain tottakin, mutta uskoisin keskiverto-opiskelijan olevan joka turvassa tapauksessa päiväsaikaan kampusalueen kaduilla. Suurin osa yliopisto-alueen rikoksista on nimittäin täälläkin polkupyörä- ja muita pienvarkauksia ja rikoksessa ovat mitä suurimmalla todennäköisyydellä molempina osapuolina saman koulun opiskelijat.

Itse olen kotoisin pohjoishelsinkiläisestä lähiöstä ja poliisin tullessa vastaan kadulla käskee aivojeni primitiiviosa etsimään nopeinta pakoreittiä. Kulttuurishokista toivuttuani olen oikeastaan oppinut pitämään brittisysteemistä – onpahan aina joku opastamassa eksynyttä vaihtaria oikeaan suuntaan. Joka nurkassa sojottavat valvontakamerat sen sijaan ovat oikeastaan alkaneet näyttää jo hieman hupaisilta: mm. pyykkituvassamme on kameravalvonnasta varoittava kyltti. On sinällään hienoa, että yliopiston Security Control Centre huolehtii myös kalsarieni turvallisuudesta. Toisaalta en usko valvontakameran tosi keikkamiestä pysäyttävän – jos joku haluaa pesukoneemme todella rosvota, eivät siinä kamerat pidättele. Mieleen tulevat pakostakin Orwellin 40-luvun lopulla kehittelemät dystopiat. Luinkin jostakin tutkimuksesta, että keskivertobritti näyttäytyy päivittäin noin 400 valvontakamerassa. No, kaikki julkisuushan on hyvästä.

maanantai 16. helmikuuta 2009

Turistina Britanniassa


Vaihto-opiskelija on siitä omituinen eläin, että sen käyttäytymistä säätelevät sekä vallalla oleva opiskelu-, että myös taustalla jäytävä turistivietti. Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi pakottavana tarpeena ottaa arkisistakin rakennuksista ja käytännön elämän pikku haasteista valokuvia. Lieneekin mahdoton ajatus, että joku valtaväestöön kuuluva ottaisi valokuvan pesualtaasta. Oikeastaan vasta ulkomailla ymmärtää, mitä hauskaa jenkkivaihtarit näkevät Keskon kolmen koon supermarketeissa.

Moni suomalainen saapuu Britanniaan turistina ja suosituimpia matkailukohteita ovat luonnollisesti pääkaupungit Edinburgh ja Lontoo. Perusturisti etsii tällä saarella tiensä kohteisiin, joiden nimestä löytyy ”linna” tai ”museo”. Extreme-kokemusta metsästävät saattavat pyörähtää pubiin.

Jos pitäisi kertoa, millainen englantilainen museokokemus noin yleisesti ottaen on, pyytäisin kuvittelemaan jonkun niistä valtateiden varteen pudotetuista kotiseutu- paikallis- tai harrastajamuseoista, joita suomalainen lande on pullollaan. Sitten vaan lisää ison kasan harmaata kiveä ja kuningattaren vierailusta kertovan muistolaatan. 4-10 meikeläisen Euron pääsymaksulleen saa täällä Britanniassa vastineeksi yleensä 1970-luvulla päivitetyn näyttelyn: Pölyisiä vitriinejä, lämmittämättömiä sisätiloja ja lastulevystä askarreltuja rekonstruktioita. Siitä sitten vain kehittelemään museoelämystään.
Eräs oman kouluni ope kertoi joskus kauhutarinaa siitä, kun hän joutui esittelemään suomalaisen arkeologian tuloksia Italialaisille vieraille. Pompejin maasta tulevalle eivät 1400-luvun pullonsirpaleet ja kengänpohjat välttämättä ole suuri elämys, mutta yleisesti ottaen ei kotimaista museokulttuuria tarvitse hävetä ainakaan Britanniaan verrattuna. Olkoonkin näin, että täällä on jokaisen linnan jokaisessa huoneessa nukkunut joku Paha Kuningas Juhana, Phileas Fog tai John Lennon, mutta eivät pelkät seinät historiaa, tai museota tee. – Suomessa siihen käytetään kait kulttuuritoimen määrärahoja.

lauantai 14. helmikuuta 2009

Shoppailusta

Viikonlopun koittaessa on vaihto-opiskelija vähän hämillään. Parin vapaapäivän aikana olisi syytä saada luettua, tiskattua ja pyykättyä. Onneksi lahjakas humanistipoika onnistuu aina keksimään jotakin tärkeämpää tekemistä. Vaihtoreissussa sitä on huomannut usein lauantai-aamupäivisin tarvitsevansa jotakin pientä, mikä antaa hyvän tekosyyn viettää puoli päivää kaupungin keskustassa shoppailemassa.

Pikkukaupungin valikoimaan kanssa tuskastelleelle brittiläisen metropolin tarjonta on suorastaan mahtava kokemus. Tarjontaa on kaikissa hintaluokissa ja jokaista mahdollista brändiä. Jos nyt vakavasti puhutaan, on esimerkiksi painotuotteiden halvemman alv:n ja suuremman lukijakunnan takia täällä hyvin laaja tarjonta ainakin oman alani kirjallisuutta. Jos taas unohdetaan kaikki järkevä, saa Topmanilta opiskelija kaksi pinnaa alennusta, eikä niin kapealahkeisia farkkuja varmaan edes saa kaupata kanaalin toisella puolella.

Brittiläinen hintataso on aika lähellä kotimaista, joskin esimerkiksi ruoka on hitusen halvempaa. shoppailusta tekee meikeläsita halvempaa se, että täällä alennusmyynteihin satsataan vähän eri volyymilla: Alet ovat 70% luokkaa ja ne koskevat koko mallistoja. Itseäni rupesi himoittamaan jopa Peakin Goretakki - brittiale kun ylitää kirkkaasti kotimaassa Partiolaisten jässärillä saatavat 15 pinnaa. Merkille pantavaa on myös, että tarjontaa on tosiaan kaikissa hintaluokissa: Henkkamaukka -tasoista vaateliikettä tuntuu täällä olevat ostoskatu jos toinenkin puolillaan.

Yksi shoppailua hillitsevä elementti odottaa kuitenkin aina kotona vaatekaapissa: Kesäkuussa suurin osa tavaroista pitäisi saada mahdutettua jälleen pääkantolaitteenani toimivaan putki-savottaan. Kylmä hiki alkaa tosin nousta otsalle pelkästään kirjahyllyä tutkiessa, joten täytyy ilmeisesti alkaa tutkimaan Royal Mailin hinnastoja.

tiistai 10. helmikuuta 2009

Terveellisemman kouluruokailun puolesta

Siita kuulemma tietaa, etta kaveri on vaihdossa, kun saa sahtopostiviestin ilman yhtaan skandinaavista aakkosta. Jos kaiffari sattuu opiskelemaan oikein kaukana, saattavat puuttua myos valimerkit. Tama paivitys on kirjoitettu iloksenne koulun atk-tilassa tahmaisella brittinappiksella.

Koen kuuluvani niihin ihme hippeihin jotka ajattelevat, mita suuhunsa pistavat. Lopetin punaisen lihan syonnin kait vuonna 1998 ja ruokin iseani lahinna luomuporkkanoita ja reilun kaupan banaaneita. Taalla Englannissa olen kuitenkin joutunu ajattelemaan uudestaan eraita periaatteitani.

Kuten aiemmin avauduin, ei ruuanlaitto taalla ole aivan yksinkertaista. En asu kautannollisen matkan paassa yliopistolta, joten olen ottanut mallia paikallisista ja korvannut usein lounaani sampylalla jossakin kampusalueen kahvilassa. On ollut mukava havaita, etta suomalaisesta kulttuurista poiketen taalla eivat sampyla ja kahvi vie opiskelijaa konkurssiin. Lisaksi paikallisilla on jannittava maku sapuskan suhteen, eika heti tule mieleen parempaa valipalaa, kuin Cheese and Spring Onion -sampyla - paitsi ehka pussi viinietikalla maustettuja sipseja.

Ajatus sipsipussista normaalina valipalana on ehka kanaalia suurempi ero brittikulttuurin ja monen mannereuroopan maan valilla. Taalla loytyy melki joka rakennuksesta valipala-automaatti, jossa on tarjolla 25 gramman sipsipusseja. Suosituimmat maut taitavat olla meikelaisittain raskaasti suolattu perusmalli, juusto/sipuli ja viinietikka.

Itse valipala-automaatit ovat mahtava systeemi, enka enaa taman kokemuksen jalkeen pysty hyvaksymaan vastaavien poistamista Suomen kouluista - voi kuinpa omana kouluaikanani olisi purkkalihan ja kumiperunat voinut korvata sipsipussilla tai kolmioleivalla. Kuppi cappucinoa olisi myos ollut kiva lisa. Edelleen suomalisesta valipalakulttuurista poiketen brittien snacksit ovat kaiken lisaksi kohtis edullsia: Sipsipussi irotoaa automaatista noin 50 meikelaisella sentilla. Oman lisansa automaattikulttuurin tuo se lahes pajatsomainen tunnelma, kun yrittaa dominoefektin avulla saada koneesta putoamaan samalla kertaa toisenkin sipsipussin. Tallaisia onnistumisen elamyksia sita paattajat kouluun tarvitaan, ei mitaan helkkarin pesapalloa.

perjantai 6. helmikuuta 2009

Tärkeintä on olla virallinen

Vaihtoon lähtijää varoitellaan usein vastaanottajamaan byrokratiasta. Meillä Suomessa opiskelija saa yliopiston taholta virastotason palvelua ja opastusta. Itseasiassa Turun yliopiston opiskelijapalveluista taitaa vaihtareja varten olla oma tiskikin. Täällä Englannissa puhutaan isoista opiskelijamääristä, mutta myös jännittävästä tavasta hoitaa byrokratiaa.

Alusta asti vaihtoasiakirjojen pyörittäminen saarella ja takaisin oli vähän vaikeaa. Britanniasta tietoa sai, kun sitä pyysi ja hyvin paljon piti selvittää itse. Monta kertaa luuli asioiden olevan menossa pienen väännön jälkeen oikeaan suuntaan, kunnes vastaan tuli seuraava takaisku. Usein sain selkeitä ohjeita, jotka eivät pitäneet paikkaansa. Joskus täytettiin lomakkeit, joilla ei tehnyt mitään ja joskus kirjoitettiin kiukkuisia maileja jolla kaiken sai toimimaan. Ihmeellisesti pyörivät byrokratian rattaat.

Opintojen täällä alettua luulin jo olevani selvillä vesillä, kunnes satuin puolivahingossa paikallisen hissanlaitoksen toimistoon. Minulle kerrotiin ystävällisesti, etten voi osallistua kahdelle kolmesta valitsemastani kurssista - joilla olin siis istunut jo kaksi viikkoa. En mene tässä yksityiskohtiin, mutta parin perussuomalaisen perkeleen, suostuttelun, Erasmus-järjestelmän kertauksen ja oppianeen johtajan kanssa neuvottelun jälkeen sain pitää kurssini. Huvittavaa kyllä tällainen draaman kaari ei mitenkään ihmetyttänyt toimistotätejä: ilmeisesti tässä maassa vain toimitaan näin. Pelottavaa on, että alan jo itsekkin tottua tällaiseen toimintamalliin: täytyy varmaan lähteä pubiin analysoimaan asiaa.

torstai 5. helmikuuta 2009

Säkillinen salaattia, kiitos!

Eräs tärkeä osa opiskelijaelämää on aina ollut opiskelijaruokailu. Kotimaassa on olemassa useita kaupunkitarinoita nuudelien valmistamisesta vedenkeittimellä, kananmunan paistamisesta mikrossa ja tietysti siitä solukämpästä, jonka kahvinkeittimen jokainen osa oli lähtöisin eri elintenluovuttajalta. Täällä vaihtarisaarella otin tehtäväkseni työntää syrjään ruokailutottumukseni ja kokeilla rohkeasti brittikeittiön mahdollisuuksia.

Oman asuntoni keittiöni mahdolisuudet kokkailulle ovat kohtis rajalliset. Esimerkiksi salaattitarpeiden säilyttäminen normaalissa kerrostalojääkaapissa on haastavaa, sillä jaan fridgeraattorin kuuden flatmateni kanssa. Onhan se synkkää - myönnetään. Norjalainen naapurini rustasi aiheesta valituskirjelmän, jonka vaikutusta odotamme suurella mielenkiinnollla.

Yliopistossamme asuvat opiskelija-asunnoissa käytännössä vain ensimmäisen vuoden opiskelijat ja vaihtarit. Tästä johtuen tiloja ei juurikaan kehitetä, mutta peruselintoiminnot on yritetty pitää kunnossa. Kokkailua varten löytyy köökistämme esmes suht hyvin astiastoa, jotka tosin on syytä pestä huolellisesti ennen käyttöä. Yhteiskeittiöiden veteraanina en säikähdä vähästä, mutta kun brittiköökistä puuttuu sekä tiskiharja, kuivauskaappi että hygienia on syytä olla varpaillaan. Brittiläiseen tapaan keittiön varustuksen kuuluvat luonnollisesti vedenkeitin ja puolen metrin levyinen leivänpaahdin.

Infran ollessa mitä on, olen ollut erittäin tyytyväinen saarelaisten sapuskatarjontaan. Vaikka britit ovat legendaarisen huonoja tekemään sapuskaa, on (ilmeisesti juuri tästä syystä) kauppojen hyllyillä tarjolla valtavat määrät eineksiä ja puolivalmisteita edullisin hinnoin. Esimerkiksi perus pussipasta maksaa suurin piirtein meikeläisen Euron. Omaksi suosikikseni ovat muodustuneet 150 gramman ja sitä isommat salaattipussit, joissa on valmiiksi revittyä ja sekoitettua salaattia enemmän, kun jaksaa kerralla syödä. Hinta on osapuilleen 1,5€, joten tulen ilmeisesti kevään aikana syömään kevyen terveellisesti ja paljon.

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Opiskelua vieraalla maaperällä

Kaikista suurin vaihtariklisee on se, että vieraaseen maahan lähdetään kittaamaan halpaa heinäkenkää ja heilumaan yökerhossa joka aamu viiteen asti. Monessa tapauksessa tämäkin klisee omaa yhtymäkohdan reaalielämään, mutta keskivertovaihtarin arki on usein paljon muuta, kuin paikalliseen yöelämään tutustumista.

Täällä saarella opiskelijoiden oletetaan tekevän suurin piirtein 30-tuntista työviikkoa. Luentoja on viikossa kolme-kuusi ja jokaiseen luentosarjaan liittyy seminaariryhmä. Seminaaria varten luetaan kirjallisuuspaketti ja valmistaudutaan vastaamaan ennakolta annettuihin kysymyksiin. Käytännössä tämä johtaa siihen, että opinnoissa menestyvät henkilöt lukevat hemmetin paljon. Fiksu tyyppi löytää varmasti tarpeelliset lähdeteokset nopeasti, muodostaa kypsän vastauksen viitteineen ja esittää asiansa selkeästi seminaarissa. Keskivertovaihtarimme tyytyy lukemaan paperit ja keksimään edes jotakin sanottavaa.


Kahden ensimmäisen kouluviikon perusteella voin sanoa, että opiskeluissa ei täällä pääse helpolla. Lantin kääntöpuoli on se, että tällä pänttäämisjärjestelmällä oppii väistämättä lähteiden käyttöä ja vastaan kävelee paljon uutta jännää tietoa. Työskentely ja erityisesti vieraan kielen käyttö seminaareissa vaatii totuttelua, mutta keskustelut antavat oman mielenkiintoisen lisänsä oppimiseen.