keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Loppukiri

Vähiin käyvät viikot, ennen kuin loppuvat. Tässä vaiheessa reissua Aamut alkavat jo tuntua haikeille: kevättuulta kasvoilla, lehmiä vihreällä nurmella ja kiireetöntä koulumatkaa halki kaupungin tulen ikävöimään viimeistään kaksi päivää kotiinpaluun jälkeen. Täällä viimeistelyä odottavat esseet, alakerran naapurin huuliharpputreenit ja kaamea paahtoleipä onnistuvat toistaiseksi pitämään maan pinnalla. Totuus on kuitenkin se, että tässä on jäljellä enää loppukiri.

Vähän tuntuu hassulle, että muutamassa kuukaudessa sitä oikeasti oppii opiskelemaan vieraassa maassa ja vielä vieraammassa yliopistossa. Näin pääsiäislomien jälkeen olen huomannut kykeneväni suurin piirtein normaaliin brittisuoritukseen opinnossani. Tämä tarkoittaa vaikkapa seminaarien yhteydessä istunnon aiheeseen perehtymistä etukäteen artikkelipaketin, jonkun kirjan, Wikipedian ja kuulopuheitten tuella. Myös vieraan kielen kirjoittaminen on alkanut sujumaan, vaikka viimeisistä kansainvälisistä raapustuksista oli jo ehtinyt kulumaan vuosi jos toinenkin. Kirjastossa istuessa aika menee nopeasti ja opiskelut alkavat käymään vähiin. Hmm, ehkäpä viimeiset viikot joutuu viettämään täyspäiväisenä turistina.
Onneksi isäntämaani pystyy kuitenkin vielä tuottamaan uusia haasteita. Tämän päivän urotyö oli käydä selvittämässä paikallisessa asukastoimistossa kustin polkema kumma lasku. Britit päättivät ilmeisesti vielä muutamaa viikkoa ennen lähtöäni ruinata minulta lisää vuokraa. Muistin tosin maksaneeni vuokran, vaatihan se minulta aikaan neljä eri reissua yliopiston erilaisiin finanssi- ja asuntotoimistoihin. Tällä kertaa asia selvisi yhdellä käynnillä ja puhelinsoitolla, enkä päätynyt maksamaan karhuttua 40 Euroa.

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Lontoossa

Pääsiäisloman kunniaksi raahasin itseni Euroopan suurimpaan kaupunkiin, Juicen boogien tyyssijaksi nimeämään Lontooseen. Saarivaltakunnan pääkaupunki on minulle tuttu jo edellisiltä reissuilta, joten tällä kertaa oli aikaa katsella rauhassa ympärilleen. Kaupunkilomailu on tunnetusti tylsää, joten nostin panoksia ottamalla matkaseurani kanssa hostellihuoneen vähän kauempaa kaupungin keskustasta. Homeinen dormi paikallisen lähiöbaarin yläkerrassa loi oivan kontrastin saarivaltion pääkaupungin loistolle.

Loistokas Lontoo ilman muuta on, enkä puhu nyt vain Piccadilly Circuksen mainosvaloista. Kaupungista löytyy niin Viktoriaanista charmia, kun Thatcherilaista rupuisuuttakin. Kun hengailee Victoria Stationilla iltaysiltä, voi yhä kuulla imperiumin kaiun bongatessaan noin 16 kieltä puhuttavan ympärillään. Ahdasmielisemmästä pohjoisesta poiketen pääkaupungissa voi huoletta puhua äidinkieltään joutumatta väistelemään rupusakin viskomia kiviä – noh, keskustassa ainakin.

Jostakin kumman syystä eksyn aina vieraassa kaupungissa paikalliseen museoon. Minulle Lontoo on siksikin loistava matkakohde, sillä juuri British museumissa sijaitsevat monet läntisen maailman – ja hyvällä otoksella myös pallon muitten puoliskojen - kulttuuriaarteet. Mainita voi nyt vaikka Ateenan Akropoliin reliefit, jotka vetävät joka kerta hiljaiseksi. On myös kiva käydä morjenstamassa vanhaa kaveriani Ramsesta ja vilkaista ohimennen Rosettan kiveä. Hassua muuten, että tuo stemu näyttää joka kerta aina pienemmälle.

Yksi mukava piirre Britanniassa matkustamisessa on liikkumisen edullisuus. Erilaisia tapoja siirtyä paikasta toiseen on monia ja hinnat vaihtelevat suuresti. Esimerkiksi Lontoosta Newcastleen pääsi huhtikuun alussa alle kympillä Euroissa laskettuna. Vaikka pääkaupunki täällä onkin legendaarisen kallis, ei turistina kannata tuijottaa jokaisen kolikon perään. Itse asiassa ökypaikkojen ulkopuolella hintataso oli hyvinkin kohtuullinen, kahvikuppi maksoi Oxford Streetillä vähemmän, kuin eräissä suosikkikahviloissani Espalla.

Eräs tavoitteistani tällä reissulla oli olla eksymättä Denmark streetin musiikkiliikkeisiin, sillä sänkyni alle ei mahdu enää yhtäkään kitaralaukkua. Tämä tavoite piti, mutta HMV:lle eksyttiin kuitenkin musiikkia shoppaamaan. Kaupoissa tuli muutenkin kierrettyä ihan mukavasti ja aika monesta rättikaupassa sitä löysi juro ja trendinvastainen suomalainenkin repuntäytettä. Kun kaupunkikierrosta täydensi vielä pintillä lähipubissa, oli Lontoo paketissa taas vähäksi aikaa.


perjantai 17. huhtikuuta 2009

Vaikeinta on lähteminen

Kuten suuren ruotsalaisen koditäyttotavaraliikkeen mainoksessa todetaan, päättyy suurin osa matkoista kotiin. Kotimatka on tärkeä osa kaikkia matkustuskokemuksia, mutta enpäs osannut ennakkoon arvioida, miten suuri projekti kotimatkan buukkaamisesta lopulta tuli:

Tänä päivänä halvin tapa matkustaa paikasta toiseen on valitettavasti lentäminen. Itse tykkään matkustaa junalla, tai vielä mieluummin jalan. Tällä kertaa ei kiskomatka kuitenkaan ollut mahdollinen, vaan päädyin kalastelemaan paluulentoa Internetin valtamerestä.

Onneksi lentoyhtiöiden ja matkoja myyvien agenttien vertailu on aika helppoa. Vertailuun erikoistuneet sivustot osaavat etsiä matkustajakandidaatille edullisimmat hinnat ja tarjonta on todellakin valtava. Itse sain lopulta lennon Newcastlesta Turkuun suunnilleen sadalla Eurolla, kun eräs suuri ja kallis pohjoismainen yhtiö lensi saman välin päälle 900 Eurolla. Ikinä en olekaan säästänyt näin paljon maksamalla 100 Euroa! <- Huom. ironiaa.

Hintatietoisuuden virvatuli johtaa kuluttajan kuitenkin valintojen ja vertailujen suohon. Usein lentoa etsivä tietää milloin aikoo matkustaa, mikä helpottaa etsintää. Minulla oli käytettävissä yli viikon mittainen aikahaarukka, mikä tarkoitti luonnollisesti erillistä hakua jokaiselle päivälle. Lisäksi vertailua täytyi tehdä lennoille Newcastlesta Helsinkiin ja toisaalta Newcastlesta suoraan Turkuun, sillä jossakin tapauksissa jatkolento tuli halvemmaksi, kuin bussikyyti kotikaupunkiin. Jotta homma ei olisi helppo, oli minulla jokerikorttina vielä matkustaminen bussilla saarivaltion pääkaupunkiin ja lentoyhteys Suomeen vasta metropolin kentältä. Tästä voikin sitten laskea, kuinka monta hakua päädyin lopulta tekemään. Minä en pysynyt laskuissa mukana, vaan tyydyin kirjoittamaan laskelmat A4-arkille, joka tuli aika hyvin täyteen.

Luulin jo löytäneeni edullisen lennon, kunnes rupesin selailemaan yksityiskohtia. Edullisimmista yhteyksistä löytyi jäynä: koneenvaihto Lontoossa sattui nimittäin yhdeltä metropolin kolmesta kentästä toiselle. Tämä tarkoittaa Euroopan suurimmassa kaupungissa noin kolmen tunnin seikkailua julkisessa liikenteessä ja noin viidentoista Euron satsaamista paikallisiin travelgardeihin. Itse asiassa minulla ei edes olisi ollut aikaa käyttää julkisia, vaan olisin joutunut istumaan lentokenttädösässä puolitoista tuntia ja maksamaan tästä lystistä noin 30€ - mikä pudotti edullisimman vaihtoehdon kauaspois kärkikymmeniköstä.

Päädyin lopulta lentoon, mikä veisi minut NCL:sta ensin Lontooseen, missä odottaisi koneenvaihto samalla kentällä. Hupaisaa oli, että vaihtamalla konetta Helsingissä Turkuun säästi rahaa, sillä Helsinkiin jääminen samalta lennolta oli hinnoiteltu kalliimmaksi (ilmeisesti matkustajamäärien takia). Luulin kaiken olevan kunnossa painaessani varausnappia. Näytölle tullut viesti oli tyly: lento on täynnä.

Järkytyksestä toivuttuani löysin kuitenkin myöhäisemmän lennon, millä pääsen samaan Lontoosta Suomeen lentävään koneeseen. Minulle jää noin kaksi tuntia aikaa löytää tieni Heathrown terminaalista toiseen, minkä toivon riittävän. Yhteensä matkaan menee noin 11 tuntia, joten pari juoksuaskelta siinä välissä tekevät vain hyvää. Matkan varaamiseen meni siis lopulta kolmisen tuntia, neljä mukillista kahvia ja koko Metro Radion aamupäivän show. Olen tyytyväinen päivän suoritukseen ja hyvin tyytyväinen, ettei minun tarvitse ajatella lentolippujani ainakaan seuraavaan kuukauteen. Jos joku tietää jonkun kätevän tavan löytää edullinen lento –mahdollisesti edullisempi, kuin se minkä nyt löysin – ei tartte kertoa.

torstai 16. huhtikuuta 2009

Kodinhoidosta

Olenkin aiemmin kiukutellut kansainvälisen solukämppämme slummitasoisesta hygieniasta. Taisin myös mainita suihkun, joiden säätimet muistuttavat hedelmäpeliä. Kaikista järkyttävistä vaihtarin kodinhoidossa on kuitenkin pyykinpesu:

Aloitetaan siitä, että mukanaan saarelle sai raahata vain sen 20 kiloa vaatetusta ja muita varusteita. Tämä tarkoittaa käytännössä pyykkäämistä joka viikko, tai isoa määrää uusia kalsareita. Olen mennyt keskitietä ja joudun vierailemaan pyykkituvassa noin kahdesti kuussa. Itse tupaan pääseminen on muuten aika villi kokemus, sillä valtaisassa opiskelijakompleksissamme ei siivestä toiseen voi liikkua sisäkautta. Lisäksi britti-insinöörit ovat riemukseni suunnitelleet ulko-oviin erityisen ikävän magneettilukon, jonka avaamiseen vaaditaan molemmat kädet – ja silloin tällöin muitakin vartalon osia. Mikä olisikaan kivempi tapa viettää arki-iltaa, kun lukkojumppa räntäsateessa pyykkikassin sisällön levitessä pitkin Pohjois-Englannin tuulisia nummia.

Pesukerta pyykkituvassamme maksaa kaksi paikallista puntaa ja porvarit käyttävät ylimääräisen punnan vaatteiden kuivaamiseen. Logiikalle naurava kolikkolaskuri hyväksyy punnan arvoisen lantin lisäksi 10, 20, ja 50 pencen kolikon, mutta ei tasan kahden punnan arvoista kolikkoa. Maksettuani mielestäni räikeän ylihintaisen pesun kärvistelen pyykkipäivän ja pari seuraavaa kasvihuonetta muistuttavassa kämpässäni käännellen sukkia ympäri nopeamman kuivamisen toivossa.

Turhasta toivosta puheen ollen reissulta hankitut vaatteet pitäisi jollakin ilveellä saada kulkemaan kotio aika tarkalleen viiden viikon päästä. Paikallisesta corner shopista hankittu halpispesuaineen on onneksi syönyt parit sukat ja paidat roskiskuntoon, joten reppu on vähän kevyempi. Joudun kuitenkin ilmeisesti lähettämään banaanilaatikollisen tavaraa Suomeen postin kautta. Brittilogiikan riemuvoittoja on se, että paketin kuskaa edullisimmin perille saksalainen postilaitos.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Maaseutua ei voi tuoda -?

Ekoja asioita, mitä aikanaan kuulin tulevasta vaihtopaikastani oli, että siellä on lehmiä. Itse yliopiston koetilan naapurissa kasvaneena en pitänyt ajatusta eläimistä kaupungissa mitenkään erityisen kummana. Järkytys oli kuitenkin suuri, kun puolivälissä pääsiäislomaa törmäsin kauppareissulla lehmälaumaan.

Täällä NCL:ssa on muutamia isoja epätasaisia nurmikenttiä, jotka britit mieltävät puistoiksi. Näistä kentistä käytetään paikallisen kaavoituslaitoksen papereissa termiä ”Public land”, mikä antaa ikiaikaisen lain voimalla kelle tahansa oikeuden laiduntaa karjaansa kyseisillä kentillä. Joku eksentrinen maanviljelijä käyttää tätä oikeutta hyväkseen ja tuo sitten ammunsa haisemaan keskelle kaupunkia. Märehtijöiden ja niitten naapurissa asuvien opiskelijoiden konfliktit ovat täällä legendaarisia: toisinaan on astuttu sontaa ja tosinaan leikitty rodeota.
Minulla ei syntyperäisenä kaupunkilaisena ole yhtään mitään maaseudun ainutlaatuisuutta vastaan. Onhan se hyvä, että jossakin päin maata vielä joku jaksaa lapioida sontaa ja jemmata jyviään. Mun puolesta maaseutua ei tarvitse yrittääkään tuoda, vaan se on ihan hyvä siellä missä on. En koe täälläkään tarvitsevani joka-aamuista jännitystä siitä, hyökkääkö joku sonni kimppuuni, tai onko kulkureitilleni nukahtanut 400-kiloinen hieho. Aamukolmelta suorittamani kotimatkatkaan eivät tarvitse sitä lisäpiristystä, mitä sontaläjien välissä suoritetut balettiliikkeet tarjoavat.
















sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Luontoelämyksiä

Kuulemani mukaan Newcastlen keskiluokka näkee kovasti vaivaa elääkseen kotikepulaista puutarhakaupunki-unelmaa. Talo+puutarha+kultainen noutaja ympäryskunnassa ja hyvin palkattu työpaikka suurkaupungissa ovat täällä haluttu yhdistelmä, joten ympäryskunnat on linkitetty vahvasti maakuntakeskukseen. Satunnainen reppureissaaja hyötyy tästä esimerkiksi edullisina ja tiheinä bussivuoroina, mikäli kaipaa vaihtelua kaupunkilomaansa. Itse koin tarpeelliseksi karistaa kaupungin pölyt hetkeksi harteiltani ja päädyin viime hetken muutosten jälkeen lähteä tallustelemaan Hexhamin lähistölle, mikä vastaa suunnilleen paikallista Espoota.

Olen ollut takavuosina kansallispuistossa töissä ja tunnustan viihtyväni luonnossa silloin tällöin. Ensimmäinen seikkailu brittilandella olikin luonnon löytäminen, mikä ei ollut ihan helppoa: peltojen välissä on kitsaasti pusikkoa ja sieltäkin löytyy yleensä naapurin kanat. Muu metsäfauna koostuu kaniineista ja tälle maalle tyypillisistä lampaista.

Taaperrukseni päätavoitteena oli sivuta Hadrianuksen muurin reittiä seurailevaa polkua ja nähdä jokin kappale tätä klassista rauniokasaa. Tämä tarkoitti noin 12 kilometrin lenkkiä, mikä ei sinällään kuulosta kovinkaan rasittavalle. Valitettavasti tällä läntisellä hyvinvointisaarella on kuitenkin vedetty haja-asutusalueenkin tiet asvaltille, joten vihlovat muistot aiemmista rasitusmurtumista palasivat muutaman ensimmäisen kilometrin jälkeen. Peltojen välissä mutkittelevat tiet tarjosivat maalaisidylliä ja nivelkulumia, mutta eivät paljonkaan muuta. Oikeastaan parin mailin jälkeen oli nähnyt kaiken ja aivojen luolamiesosa alkoi etsiskellä kiviä lampaiden karkottamista silmälläpitäen.

Päiväretkellä kävi nyt siten, että hakusessa olleen luonto- ja historiaelämyksen sijaan löysinkin pelkää brittiläistä pöndeä. Juttutuokiot parin paikallisen maanviljelijän kanssa paljastivat, ettei täällä hirveästi turisteja näy. Syykin on selvä: karttani merkinnöistä huolimatta muurin paloja ei täällä juuri ole näkyvissä. Turistikuvat päädyimme ottamaan muurin reittiä osoittavan viitan luona. Suuria luontoelämyksiä brittilandelta oli niin ikään turha haeskella, ellei sitten tykkää laskea lampaita. Päivän saldoa pintin äärellä pohdittaessa jäljelle jäi lähinnä ilo tehdystä urheilusuorituksesta ja toive, ettei tartte heti lähteä uudestaan.


sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Voi helvetin perse!

Yleensä olen onnistunut löytämään matkoillani mielenkiintoisia nähtävyyksiä, kaunista luontoa ja jännittäviä ihmisiä. Nyt floppasi ja kunnolla! Kolmen kuukauden ajan olen kuullut paikallisten ja vaihtarien mainostavan Lindisfarnen Holy Islandia ainutlaatuisena nähtävyytenä ja pääsiäisloman kiireettömyydessä päädyin ottamaan paikasta selvää itse.

Ensiksikin tuolle mystiselle kelttiläisen kristinuskon rauniosaarelle piti matkustaa tuntitolkulla. Läheinen tuppukylä Berwick-Upon-Tweed oli tavoitettavissa junalla, josta oli tarkoitus jatkaa paikallisbussilla. Luonnollisesti Berwick on vierailukohteena suurin piirtein yhtä mielenkiintoinen, kuin Itä-Pasila. Bussiyhteyttä kaupungista saarelle ei luonnollisesti löytynyt mistään, eikä pakalliselta juna-asemalta löytynyt minkäänlaista matkailuinfoa – ellei nyt sellaiseksi laske viime joulukuussa vanhaksi mennyttä bussiaikataulua. Mietitte varmaan, miksi en tarkistanut aikatauluja netistä? – Kyllä mä yritin. Nekin sattuivat loppumaan sopivasti maaliskuulle. Lähetin jopa bussifirmaan mailia, johon odottelen vastausta vieläkin.

Matkustettuani sitten hyvin tupakoidussa taksissa pitkin Englannin maaseutua päädyin lopulta pieneen kylään keskelle maailman tuulisinta, pölyisintä ja tylsintä rannikkoa. Homman kruunasivat lampaat ja niitten jätökset suurin piirtein siinä, mihin nyt milloinkin sattui astumaan. Muutaman matkamuistokaupan lisäksi pyhältä saarelta löytyi autenttisessa 1900-luvun asussaan komeileva linna (sisäänpääsymaksu suurin piirtein 9€), lampaita, kivisiä rantoja. tuulisia niittyjä, lampaita, joskus tosi kauan sitten toimineen luostarilaitoksen rauniot ja lisää lampaita. Ei voi kun ihmetellä, miksi menin maksamaan kymmeniä Euroja palelemisesta, lampaista ja pahasta mielestä jossakin helkkarin kuusessa. Frysiksen lisäksi tolla saarella ei oikeasti ollut turisteille mitään tarjottavaa: jopa 1500-luvulla perustetusta linnoituksesta oli saatu aikaiseksi täysin mitäänsanomaton kokemus säilyttämällä se viime vuosisadan asussaan. Nähtävyydestä jäi mieleen lähinnä National Trustin jäsenyyttä tyrkyttävä henkilökunta. Sinne tänne sijoitetuista opastuskorteista selvisivät arviot vaatekaappien iästä, muttei esimerkiksi siitä, miksi joku urpo rakensi linnansa noin mitättömään paikkaan kauaksi kaikesta. Ne luostarin rauniot olivat taas just niin mielenkiintoiset, kun mitä polvenkorkuiset kivikasat voivat olla. Laitoin koko mielikuvitukseni peliin eläytyäkseni joskus pimeällä keskiajalla eläneen munkin elämään, luovutin ja päätin lähteä kotio.