Lienee jonkinlainen sössölogian tosiseikka, että jokainen yhteisö tarvitsee aina omat gangsterinsa. Ala-asteikäisenä aiheutin käsittääkseni puolet huoltoyhtiömme toimistoon tulleista valituksista ja lapsuuteni urheilumuistot sisältävätkin yleensä sen "talkkari tulee, kikeen!" -vaiheen. Jotenkin olen aikuisempana oppinut pitämään itseäni valtavirtaan kuuluvana kilttinä humanistipoikana, joten olin aika yllättynyt saadessani tanaan kirjeen, joka oli otsikoitu "ANTI SOCIAL BEHAVIOR".
Homman nimi oli siinä, että paikalliset asukkaat ovat alkaneet valittaa asuntolastamme kantautuvasta metelistä. Opiskelijoista lahti kuulemma liikaa ääntä, kun odottelimme palokuntaa pari päivää sitten. Ketään ei tosin näytä kiinnostavan, miksi meidät raahattiin kahdesti samana aamuyönä pihalle odottelemaan palokuntaa, jota ei kuitenkaan koskaan näkynyt: Yliopiston henkilökunta keskittyi lämmittelemään autossaan sen puolisen tuntia, jonka sireenien sammuttaminen kesti. Laskuhumalaiset opiskelijat olisi nähdäkseni saatu hiljennettyä helposti, vaikkapa päästämällä heidät takaisin omaan sänkyynsä.
Koska koemme yliopiston kohtelevan meitä silloin talloin - tai oikeastaan aika usein - epäreilusti, olemme ryhtyneet vastarintaan. Saksalainen naapurini laati komean valituskirjelmän, jolla akselimme vaatii muutosta keittiökalusteisiimme. Lähtokohtahan siis on, että meillä on käytössämme esmes vain yksi mikroaaltouunin kokoinen jääkaappi kuudelle jannulle. Kevään aikana yliopisto on kohentanut köökkiämme lähinnä vaihtamalla mikroaaltouunin - mikä sattui olemaan ainoa toimiva asia koko hemmetin keittiössä.
Käännyttyämme näin yhteisöä vastaan, emme voi kuin odottaa imperiumin vastaiskua. Brittibyrokratian tuntien saattaa kuitenkin olla niinkin, että lukuvuosi jos toinenkin ehtii päättyä ennen kuin vaatimuksemme päätyy käsittelyyn. Ensi yöksi laitan tosin korvatulpat, etten taas päädy pihalle värjöttelemään.
perjantai 20. maaliskuuta 2009
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Julkisesta liikenteestä
Suomalaisessa yhteiskunnassa on eräitä todella hienoja asioita. Monet niistä, kuten joukkoliikenne, lasten päivähoito ja yliopistojärjestelmä ovat kai jossakin velkaa vanhan DDR:n esimerkille. Onneksi 1970-luvulla päätöksiä tehneet esi-isämme katselivat näissä asioissa itäblokin suuntaan, eivätkä ottaneet mallia esimerkiksi tältä saariryhmältä.
Olen aiemmin manaillut paikallista säätä ja siihen valmistautumattomuutta. On totta, että koko kansa pyörii täällä ilman nastoja ja on penkassa heti ekoilla loskilla. Briteille naureskellessa mieleen nousevat kuitenkin ne jokasyksyiset ”lumisade yllätti autoilija” – otsikot. Oliskohan näin, ettei meillä pohjoismaisilla kuitenkaan ole hirveästi aihetta henkselien paukutteluun?
Täällä Britanniassa on korkeammasta BKT:stä huolimatta keksitty tehdä joukkoliikenteestä suhteellisen edullista: Esmes kertalipun hinta on vähemmän, kuin Turussa. Ongelma on, että autoilevalle kansalle ei ole tarpeellista tuottaa suurta määrää bussivuoroja. Myös aikataulut ovat viitteellisiä, eikä nysse välttämättä ilmesty paikalle. Naapurikämpän germaanikin kyllästyi joka-aamuiseen bussilottoon ja taittaa koulumatkat nykyisin putkikamelin selässä.
Newcastlen tunnistaa metropoliksi siitä, että siellä on - kappas vaan - metro. Kätevä tunneliyhteys helpottaa matkustamista kaupungin laidalta toiselle, kunhan pääsee ensin keskustaan. Ihan selväksi ei tosin ole tullut, että miksi laitakaupungille pitää päästä: Ilmeisesti paikallinen Metro toteuttaa samaa tarkoitusta, kuin Itä-Helsingin oranssinpunainen viiva tarjoten ainakin lähiölapsille jonkun leikkipaikan. Täällä tosin tunnelin päästä löytyy yhteys yläkertaan – tarkoitan siis lentokenttää.
Britannian joukkoliikenteen ehdoton helmi on kuitenkin taksisysteemi. Miksiköhän kukaan ei ole Suomessa keksinyt, ettei taksin tarvitse maksaa ravintola-illan verran? Täällä puhelimitse tilattavat taksit maksavat noin ¼ kotimaan hinnasta, eikä kadulta siepattu pirssikään oli paljon kalliimpi. Palvelu on hyvää ja perillekin pääsee, jos osaa neuvoa kuskia – vähän niinku 05N-yödösässä sillon poikavuosina.
Olen aiemmin manaillut paikallista säätä ja siihen valmistautumattomuutta. On totta, että koko kansa pyörii täällä ilman nastoja ja on penkassa heti ekoilla loskilla. Briteille naureskellessa mieleen nousevat kuitenkin ne jokasyksyiset ”lumisade yllätti autoilija” – otsikot. Oliskohan näin, ettei meillä pohjoismaisilla kuitenkaan ole hirveästi aihetta henkselien paukutteluun?
Täällä Britanniassa on korkeammasta BKT:stä huolimatta keksitty tehdä joukkoliikenteestä suhteellisen edullista: Esmes kertalipun hinta on vähemmän, kuin Turussa. Ongelma on, että autoilevalle kansalle ei ole tarpeellista tuottaa suurta määrää bussivuoroja. Myös aikataulut ovat viitteellisiä, eikä nysse välttämättä ilmesty paikalle. Naapurikämpän germaanikin kyllästyi joka-aamuiseen bussilottoon ja taittaa koulumatkat nykyisin putkikamelin selässä.
Newcastlen tunnistaa metropoliksi siitä, että siellä on - kappas vaan - metro. Kätevä tunneliyhteys helpottaa matkustamista kaupungin laidalta toiselle, kunhan pääsee ensin keskustaan. Ihan selväksi ei tosin ole tullut, että miksi laitakaupungille pitää päästä: Ilmeisesti paikallinen Metro toteuttaa samaa tarkoitusta, kuin Itä-Helsingin oranssinpunainen viiva tarjoten ainakin lähiölapsille jonkun leikkipaikan. Täällä tosin tunnelin päästä löytyy yhteys yläkertaan – tarkoitan siis lentokenttää.
Britannian joukkoliikenteen ehdoton helmi on kuitenkin taksisysteemi. Miksiköhän kukaan ei ole Suomessa keksinyt, ettei taksin tarvitse maksaa ravintola-illan verran? Täällä puhelimitse tilattavat taksit maksavat noin ¼ kotimaan hinnasta, eikä kadulta siepattu pirssikään oli paljon kalliimpi. Palvelu on hyvää ja perillekin pääsee, jos osaa neuvoa kuskia – vähän niinku 05N-yödösässä sillon poikavuosina.
torstai 12. maaliskuuta 2009
Peace in a neigborhood
Käsittääkseni jo varhaisten kaupunkikulttuurien raunioista on löytynyt merkkejä kerrostaloasumisesta. Uskoinkin, että ihmislaji on perimmältään tarkoitettu elämään tiiviissä yhteisössä. Ainakin oma geenipohjani on pitänyt minut lähes koko ikäni kerrostalossa.
Koti-Suomessa olen asustellut Turun Yo-kylän yhteiskeittiö-yksiössä ja tunsin suurta haikeutta, kun luovutin kämppäni tänne lähtiessäni. 18 kotoista neliötä, iso kylppäri ja mahtavat naapurit tekivät arjesta rattoisaa, Britanniasta oli luvassa aikamoinen rotankolo. Kerrostalossa on omat kiusallisetkin puolensa, mikään ei ole ärsyttävämpää kuin yrittää saada unta naapurien kolistellessa iltaisin äänekkäästi – no tiedättehän te mitä tarkoitan. Tällä saarella luulin törmänneeni tuttuun hemmetin äänekkääseen ongelmaan, kunnes selvisi että malesialainen ja saksalainen naapurini katsoivatkin vain jalkapalloa yhdessä.
Kuten olen aiemmin kertonut, ei tämä kämppä nyt ole niin järkky, kun mitä odottaa saattaisi. Minua ei myöskään sijoitettu muun itäblokin kanssa samaan kämppään, vaan unkarilaisten sijaan kämppikset ovat kumma sekoitus vaihtareita ja tutkinto-opiskelijoita eri Puolilta palloa. Kulttuurierot kuuden jannun kommuunissamme kilpistyvät hygieniaan: Malesialaisen jannun ruoka leviää pitkin keittiötä ja haisee kummalle, kreikkalainen täyttää köökin pizzalaatikoilla, saksalainen ei osaa tiskata ja suomalainen pelkää kylmyyttä ja sulkee kaikki ikkunat ja käynnistää lämmityksen. Norjalainen jamppa ei ole koskaan paikalla ja kaikista kummimman näköisen hiihtäjän kanssa en ole koskaan jutellut.
Onneksi pienen totuttelun jälkeen on yhteinen nuotti suurin piirtein löytynyt, samaten synergia: jokainen roudaa postilaatikkomme sisällön vuorollaan kämpille ja bochumilainen naapuri on oppinut hakeman tuotetukea nokialaiselleen suomalaiselta naapuriltaan. Jatkossa ystävyyttä on tarkoitus edelleen rakentaa yli rajojen, esmes keittiöbileillä.
Koti-Suomessa olen asustellut Turun Yo-kylän yhteiskeittiö-yksiössä ja tunsin suurta haikeutta, kun luovutin kämppäni tänne lähtiessäni. 18 kotoista neliötä, iso kylppäri ja mahtavat naapurit tekivät arjesta rattoisaa, Britanniasta oli luvassa aikamoinen rotankolo. Kerrostalossa on omat kiusallisetkin puolensa, mikään ei ole ärsyttävämpää kuin yrittää saada unta naapurien kolistellessa iltaisin äänekkäästi – no tiedättehän te mitä tarkoitan. Tällä saarella luulin törmänneeni tuttuun hemmetin äänekkääseen ongelmaan, kunnes selvisi että malesialainen ja saksalainen naapurini katsoivatkin vain jalkapalloa yhdessä.
Kuten olen aiemmin kertonut, ei tämä kämppä nyt ole niin järkky, kun mitä odottaa saattaisi. Minua ei myöskään sijoitettu muun itäblokin kanssa samaan kämppään, vaan unkarilaisten sijaan kämppikset ovat kumma sekoitus vaihtareita ja tutkinto-opiskelijoita eri Puolilta palloa. Kulttuurierot kuuden jannun kommuunissamme kilpistyvät hygieniaan: Malesialaisen jannun ruoka leviää pitkin keittiötä ja haisee kummalle, kreikkalainen täyttää köökin pizzalaatikoilla, saksalainen ei osaa tiskata ja suomalainen pelkää kylmyyttä ja sulkee kaikki ikkunat ja käynnistää lämmityksen. Norjalainen jamppa ei ole koskaan paikalla ja kaikista kummimman näköisen hiihtäjän kanssa en ole koskaan jutellut.
Onneksi pienen totuttelun jälkeen on yhteinen nuotti suurin piirtein löytynyt, samaten synergia: jokainen roudaa postilaatikkomme sisällön vuorollaan kämpille ja bochumilainen naapuri on oppinut hakeman tuotetukea nokialaiselleen suomalaiselta naapuriltaan. Jatkossa ystävyyttä on tarkoitus edelleen rakentaa yli rajojen, esmes keittiöbileillä.
Britanniaa kaikilla aisteilla
Yhdistynyt Kuningaskunta on suomalaispojalle aika kokonaisvaltainen kokemus. Palloa tallatessa olen huomannut, että turistina sitä keskittyy usein liikaa vain katselemaan ja omaksumaan näkemäänsä. Näin marraskuun puoliväliin tultaessa nämä saaret ovat valloittaneet kaikki aistini. Kuulo tosin meni brittirokille jo teininä, mutta tänä keväänä on ollut muitten aistien vuoro.
Ensimmäiseksi täytyy todeta, että eräs kauaskantoisimpia keskustelunaiheita asuntomme yhteiskeittiössä on paikallisen paahtoleivän maku. Ilmeisesti me norjalaisen ja saksalaisen kanssa ollaan vähän neitejä tässä asiassa, mutta totuus on, ettei brittitoasti oikeasti maistu yhtään millekään. Lisäksi siitä saa varmasti kaikki mahdolliset sydän- ja verisuonipahuudet. Kulunut fraasihan menee, että vitivalkoisen paahtoleivän tarkoitus on pitää p
ekonia paikallaan.
Yhteiskeittiöstämme puheen ollen Englanti haisee tosi kummalle. Esimerkiksi asuntomme suihku haisee ihan erilaiselle aamuisin ja iltaisin: aamulla se tuoksuu hieman vanhalle siivousämpärille ja illalla taas kotoisen Yo-kylän yhteispesulalle. Tämä muutos johtuu ilmeisesti muutaman erilaisen suihkusaippuan aiheuttamasta reaktiosta ilmeisesti autokäyttöön suunnitellussa lämmittimessämme.
Näin iltaisin ennen nukahtamista on mukava katsella lempeästi tuulessa heiluvia ikkunaverhoja. Britit eivät ole kuulleetkaan kaksiokerroslaseista, tiivisteistä nyt puhumattakaan. Näin talvisin on syytä kietoutua huolellisesti peittoon, ettei kylmä tuuli pääse puhaltamaan selkään yöllä. Tänä yönä ei tosin ole vilustumisvaaraa, sillä kämppäni lämppäri on alkanut puskemaan lämpöä oikein urakalla – vastahan mä käynnistinkin sen toissapäivänä.
Ensimmäiseksi täytyy todeta, että eräs kauaskantoisimpia keskustelunaiheita asuntomme yhteiskeittiössä on paikallisen paahtoleivän maku. Ilmeisesti me norjalaisen ja saksalaisen kanssa ollaan vähän neitejä tässä asiassa, mutta totuus on, ettei brittitoasti oikeasti maistu yhtään millekään. Lisäksi siitä saa varmasti kaikki mahdolliset sydän- ja verisuonipahuudet. Kulunut fraasihan menee, että vitivalkoisen paahtoleivän tarkoitus on pitää p
Yhteiskeittiöstämme puheen ollen Englanti haisee tosi kummalle. Esimerkiksi asuntomme suihku haisee ihan erilaiselle aamuisin ja iltaisin: aamulla se tuoksuu hieman vanhalle siivousämpärille ja illalla taas kotoisen Yo-kylän yhteispesulalle. Tämä muutos johtuu ilmeisesti muutaman erilaisen suihkusaippuan aiheuttamasta reaktiosta ilmeisesti autokäyttöön suunnitellussa lämmittimessämme.
Näin iltaisin ennen nukahtamista on mukava katsella lempeästi tuulessa heiluvia ikkunaverhoja. Britit eivät ole kuulleetkaan kaksiokerroslaseista, tiivisteistä nyt puhumattakaan. Näin talvisin on syytä kietoutua huolellisesti peittoon, ettei kylmä tuuli pääse puhaltamaan selkään yöllä. Tänä yönä ei tosin ole vilustumisvaaraa, sillä kämppäni lämppäri on alkanut puskemaan lämpöä oikein urakalla – vastahan mä käynnistinkin sen toissapäivänä.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Sitting in an English garden / waiting for the sun.
Ennen vaihtoon lähtöä sain Britannian passin omaavalta kaveriltani vinkin ottaa mukaan pitkä pinna ja sateenvarjo. Onkin totta, että saarelaisten kanssa asiointi on silloin tällöin turhauttavaa, mutta se ei vedä mitenkään vertoja Euroopan kummallisimmalle säälle.
On tunnettu klisee, että Englannissa sataa aina. Tämä, hyvät ystävät ei pidä paikkaansa. Saaren eteläosissa säätila vaihtelee suunnilleen kahden tunnin välein, mikä tarkoittaa käytännössä pieniä taukoja sekä erilaisia sateen variantteja. ”Everything in a one day” -sää on sinällään lohdullista, sillä se kehottaa tarttumaan hetkeen: ”Nyt sataa, mutta kohta voi jo paistaa aurinko” tai yleisemmin ”nyt sataa, mutta kohta sataa vielä kovemmin”. Onneksi täällä pohjoisessa ilmavirtaukset ovat ilmeisesti hiukan stabiilimpia ja tänäänkin on tihuttanut tasaisen taukoamatta ihan koko päivän.
Britit ovat historiankirjojen hallinneet maailman meriä, koska saarelaisina he ovat joutuneet tekemisiin laivanrakennuksen kanssa vähän pakostakin. Voisi luulla, että tämä kansakunta ompelisi myös maailman parhaat Gore-takit ja katkolahjehousut. Tässäkin suhteessa britit kuitenkin nauravat makeasti kaikelle logiikalle: Normaali yliopisto-opiskelijan univormu pitää sisällään koulun hupparin, sieltä täältä reikäiset farkut ja tennarit. Tytöillä sallitaan jalkineina myös sandaalit ja tavoitteena on ilmeisesti sekä paleleminen, että kastuminen. Suomalaiselta vaihtarilta ei suju joukkoon maastoutuminen, sillä pelkkä hanskojen käyttö paljastaa vierasmaalaisen.
Brittiläiseen säähän ja toisaalta paikalliseen pukeutumiskulttuuriin tottuminen tai maastoutuminen ei varmaankaan tule onnistumaan puolessa vuodessa. Jonkinasteista sopeutumista on kuitenkin tapahtunut, sillä kolmannella vaihtokuulla olen saanut asuntoni mikro-ilmaston suunnilleen hallintaan. En mene tässä asiaan sen syvemmälle, mutta käytännössä kysymys on ulkolämpötilaa mukailevista ajoittaisista lämmittimen päälle- ja poiskytkennöistä, sekä samaa sykliä seuraavista ikkunan availuista.
On tunnettu klisee, että Englannissa sataa aina. Tämä, hyvät ystävät ei pidä paikkaansa. Saaren eteläosissa säätila vaihtelee suunnilleen kahden tunnin välein, mikä tarkoittaa käytännössä pieniä taukoja sekä erilaisia sateen variantteja. ”Everything in a one day” -sää on sinällään lohdullista, sillä se kehottaa tarttumaan hetkeen: ”Nyt sataa, mutta kohta voi jo paistaa aurinko” tai yleisemmin ”nyt sataa, mutta kohta sataa vielä kovemmin”. Onneksi täällä pohjoisessa ilmavirtaukset ovat ilmeisesti hiukan stabiilimpia ja tänäänkin on tihuttanut tasaisen taukoamatta ihan koko päivän.
Britit ovat historiankirjojen hallinneet maailman meriä, koska saarelaisina he ovat joutuneet tekemisiin laivanrakennuksen kanssa vähän pakostakin. Voisi luulla, että tämä kansakunta ompelisi myös maailman parhaat Gore-takit ja katkolahjehousut. Tässäkin suhteessa britit kuitenkin nauravat makeasti kaikelle logiikalle: Normaali yliopisto-opiskelijan univormu pitää sisällään koulun hupparin, sieltä täältä reikäiset farkut ja tennarit. Tytöillä sallitaan jalkineina myös sandaalit ja tavoitteena on ilmeisesti sekä paleleminen, että kastuminen. Suomalaiselta vaihtarilta ei suju joukkoon maastoutuminen, sillä pelkkä hanskojen käyttö paljastaa vierasmaalaisen.
Brittiläiseen säähän ja toisaalta paikalliseen pukeutumiskulttuuriin tottuminen tai maastoutuminen ei varmaankaan tule onnistumaan puolessa vuodessa. Jonkinasteista sopeutumista on kuitenkin tapahtunut, sillä kolmannella vaihtokuulla olen saanut asuntoni mikro-ilmaston suunnilleen hallintaan. En mene tässä asiaan sen syvemmälle, mutta käytännössä kysymys on ulkolämpötilaa mukailevista ajoittaisista lämmittimen päälle- ja poiskytkennöistä, sekä samaa sykliä seuraavista ikkunan availuista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
