Käsittääkseni jo varhaisten kaupunkikulttuurien raunioista on löytynyt merkkejä kerrostaloasumisesta. Uskoinkin, että ihmislaji on perimmältään tarkoitettu elämään tiiviissä yhteisössä. Ainakin oma geenipohjani on pitänyt minut lähes koko ikäni kerrostalossa.
Koti-Suomessa olen asustellut Turun Yo-kylän yhteiskeittiö-yksiössä ja tunsin suurta haikeutta, kun luovutin kämppäni tänne lähtiessäni. 18 kotoista neliötä, iso kylppäri ja mahtavat naapurit tekivät arjesta rattoisaa, Britanniasta oli luvassa aikamoinen rotankolo. Kerrostalossa on omat kiusallisetkin puolensa, mikään ei ole ärsyttävämpää kuin yrittää saada unta naapurien kolistellessa iltaisin äänekkäästi – no tiedättehän te mitä tarkoitan. Tällä saarella luulin törmänneeni tuttuun hemmetin äänekkääseen ongelmaan, kunnes selvisi että malesialainen ja saksalainen naapurini katsoivatkin vain jalkapalloa yhdessä.
Kuten olen aiemmin kertonut, ei tämä kämppä nyt ole niin järkky, kun mitä odottaa saattaisi. Minua ei myöskään sijoitettu muun itäblokin kanssa samaan kämppään, vaan unkarilaisten sijaan kämppikset ovat kumma sekoitus vaihtareita ja tutkinto-opiskelijoita eri Puolilta palloa. Kulttuurierot kuuden jannun kommuunissamme kilpistyvät hygieniaan: Malesialaisen jannun ruoka leviää pitkin keittiötä ja haisee kummalle, kreikkalainen täyttää köökin pizzalaatikoilla, saksalainen ei osaa tiskata ja suomalainen pelkää kylmyyttä ja sulkee kaikki ikkunat ja käynnistää lämmityksen. Norjalainen jamppa ei ole koskaan paikalla ja kaikista kummimman näköisen hiihtäjän kanssa en ole koskaan jutellut.
Onneksi pienen totuttelun jälkeen on yhteinen nuotti suurin piirtein löytynyt, samaten synergia: jokainen roudaa postilaatikkomme sisällön vuorollaan kämpille ja bochumilainen naapuri on oppinut hakeman tuotetukea nokialaiselleen suomalaiselta naapuriltaan. Jatkossa ystävyyttä on tarkoitus edelleen rakentaa yli rajojen, esmes keittiöbileillä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti