lauantai 23. toukokuuta 2009

Once there was a way to get back homeward / once there was a way to get back home

Kuten sanotaan, ei samaan virtaan voi astua kahdesti ja usein kotiin palatessaan huomaakin palaavansa jonnekin muualle, kuin mistä oikeastaan on lähtenyt. En halua sotkea tähän filosofiaa, metafysiikkaa tai parapsykologiaa - toteampahan vaan, että lähtiessäni Suomesta maassa oli vielä lunta.

Tosiaan, Englantiin tuli kevät maaliskuussa. Keväällä tarkoitan siis sitä, että ulos uskalsi mennä t-paidassa. Valitettavasti keväistyminen jäi tälle asteelle, sillä lämpötila ei juuri kehittynyt kolmen viimeisen vaihtokuukauden aikana. Suomessa sen sijaan kevät on ilmeisesti vasta tullut, mutta keskilämpötila taitaa olla korkeampi – mahtavaa.

Kotiin palaaminen on matkustavaiselle tietysti eräänlainen siirtymäriitti. Matkalla herätään uuteen tietoisuuteen yleensä aamuyön pikkutunneilla ja keskustellaan sisäisen äänen ja taksikeskuksen uneliaan kesäapulaisen kanssa joukkoliikenteen yksityiskohdista. Lentokentät puolestaan testaavat kansainvälisen lentoliikenteen laintaulujen ulkoaosaamisen ja lennoilla saa sen viimeisen BA:n ehtoollisen munakokkelilla täytetyn öylätin ja kitkerän instant-kahvin muodossa. Kotimatkasta tulikin tavallaan todiste siitä osaamisesta, mitä lähdin Englannista hakemaan: taksikeskuksen neiti ei pyytänyt kertaakaan toistamaan mitään, sain puhuttua kitarani jokaiseen kolmesta lentokoneesta ja löysin oikean terminaalin ja portin Heathrowlta tähän opastaneiden näyttölaitteiden ollessa poissa käytöstä – ja koko kentän ollessa luonnollisesti kaaoksessa.

Kotiinpaluu on tietysti prosessi, joka ottaa vielä aikansa. Tällä hetkellä vietän matkalaukkuelämää odotellessa kämppäni kylppäriremontin valmistumista sorvaten kesätukihakemuksia ja leikkien turistia Turussa. Kesäisestä kaupungista täytyy ottaa kaikki irti, siirrynkin seuraavaksi opiskelijalounaalle Assarille.

lauantai 16. toukokuuta 2009

Maamerkkejä
















Kauan siinä meni, mutta muutamaa päivää ennen kotimatkaa löysin sen: kauan etsityn ja kaivatun englantilaisen luontoelämyksen. Sympaattinen Haltwhistlen pikkukylä onnistui tarjoamaan minulle tuplajättipotin, sillä samalta reissulta löytyi sekä sorateitä, että huikea pätkä roomalaisaikaisia raunioita.















Päiväretkeni brittilandelle oli tarkoitus olla viimeinen pidempi tallustelu ennen kotimatkaa. Alku ei ollut lupaava, sillä junan liikahtaessa Newcastlen asemalta alkoi peribrittiläinen kaatosade. Sateesta en päässyt eroon reissulla, mutta hitot siitä. – Ehkäpä muitten turistien puuttuminen omalta osaltaan teki kokemuksesta niin miellyttävän. Lyhyen junamatkan jälkeen löysinkin itseni taas maaseudulta etsimässä opastetun reitin alkupäätä. Pitkään ei tarvinnut kävellä, sillä opasteet alkoivat rautatieasemalta.















Sateessa tallustaminen oli mahtava kokemus - ihan oikeasti. Gore-takki piti toki veden poissa iholta, mutta sumun täyttämät laaksot olivat huimaa katsottavaa korkeammilta maastokohdilta. Olin valinnut reittini siten, että se noudatti muutaman kilometrin verran Hadrianuksen muuria, jonka kyseinen keisari aikanaan rakennutti pitämään barbaarit imperiumin ulkopuolella. Ei voi kun ihailla jannun työnjälkeä, sillä kivet ovat aika hyvin vaaterissa, vaikka rakennustöistä alkaa olemaan pari tuhatta vuotta aikaa. Muuri oli kaiken lisäksi sijoitettu maastoon siten, että näkymät olivat huimat joka suuntaan.

Reissun jälkeen ei voi kuin onnitella itseään: onnistuin todella löytämään tästä tuhansien pikiteiden maasta kilometritolkulla mielenkiintoista maisemaa, jota pääsi tutkimaan hartianlevyisiltä poluilta. Brittiläistä tunnelmaa tarjosivat tietysti suurten nummien ylitykset, joissa polkua ei ollut näkyvissä. Partiopojan vaistoilla harkitsin hetken kompassin turvautumista, kunnes päädyin kääntämään karttani oikeaan suuntaan käyttämällä maamerkkinä parin kilometrin mittaista roomalaisaikaista vallitusta. Lisäksi pääsin tarpomaan myös ihan umpimetsään, kun ”Public footpath” vain noin niinkun katosi jonnekin. Kotona sukkia kuivaillessa fiilis on korkealla, tämä otetaan uusiksi seuraavalla Englannin-reissulla.

perjantai 15. toukokuuta 2009

It’s time to leave this town / it’s time to steal away

Siinä se sitten oli: viimeinen luento, essee ja seminaariryhmä. Tänään löysin itseni cappuccinon ja skonssin äärestä pohtimasta viimeisen Britannia-viikon ohjelmaa, missä pitäisi vielä käydä ja mitä tehdä?

Matkaillessa usein ajattelee, että on nähtävä ihan kaikki. Tällä kertaa olen huvin ja urheilun vuoksi vetänyt rukseja matkaoppaan ”Must see” – sivuille ja ilmeisesti melkein kaikki onkin tullut nähtyä. Tällä reissulla on tullut koluttua valtavasti linnoja, museoita ja gallerioita, joten viimeisellä viikolla on aikaa keskittyä oleelliseen: iltapäivän vietin shoppailuretkellä vuoden 1986 Euroopan suurimmassa ostoskeskuksessa.

Shoppailuretken saalista rinkkaan sulloessani mieleen tuli muuten eilen suomeenpäin lähteneen paketin sijainti. Päätin tutkia asiaa pakettifirman seurantapalvelusta. Seurantakoodilleni sivusto arpoi jännittävän rivin:

12/05/2009 08:00:00
SKELETON CON ADD
WDM Online
OUTWARD OE
13/05/2009 12:40:00
PARCEL ACCEPTED
FINLAND
OFFICE OF ORIGINNewcastle Depot
13/05/2009 16:49:36
PARCEL TRACK OUT
FINLAND
OFFICE OF ORIGINNewcastle Depot
13/05/2009 23:23:04
PARCEL TRACK IN
INTERNATIONAL HUB
OUTWARD OE

Olen aina ollut hieman huono käsittelemään kvantitatiivisia aineistoja, eikä tämä taulukko tehnyt poikkeusta. Ilmeisesti laatikolleni on ilmeisesti tapahtunut jotain, joten toivoa on. Viimeisen vaihtoviikon ohjelmassa ei siis toivottavasti ole enää postituksia, ankaraa road trippia, tai nähtävyyksien pällistelyä. Tarkoitus on jättää perusteelliset ja haikeat jäähyväiset vaihtokaupungille.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Kuinka vaikeaa voikaan olla paketin lähettäminen?

Kun elää vanhaksi, oppii luulemaan monia asioita itsestäänselvyyksiksi: kesä tulee aikanaan, talvella sataa lunta ja paketti menee perille, kun sen vie postiin. Valitettavasti asiat eivät kuitenkaan ole aina nain helppoja.

Olen yrittänyt viimeisen viikon verran saada täältä matkaan yksinkertaisesti pienehköä pahvilaatikkoa. Ensimmäinen ongelma oli löytää Internetin valtamerestä sopiva kuljetusyhtiö, sillä Kuninkaallinen Postilaitos ei kuljeta yli kahden kilon kirjeitä. Kirja- ja vaatelaatikkoni painaa aikkis paljon enemmän, mutta onneksi yksityistä tarjontaa on ihan kiitettävästi. Hintahaitariakin löytyi ihan kiitettävästi: hinta 10 kilon paketille Suomeen löytyi eri yhtiöiltä 100 ja 20 Punnan väliltä. Tyydyin halvimpaan vaihtoehtoon.

Luulin jo kertaalleen onnistuneeni, sillä käytin eräänä sunnuntai-iltana pari tuntia erinäisten nettilomakkeiden ja maksukuponkien täyttöön. Eilen löysin sitten asuntolaltani palloilemasta eksyneen ja ahdistuneen kuljetusliikkeen jäbän, joka etsi pakettiani. Häneltä ei luonnollisesti löytynyt mitään niihin lukuisiin nettikuponkeihin kirjoittamiani yhteystietoja. Kaikeksi onneksi hän ei kuitenkaan voinut laatikkoani lavalle ottaa, sillä minulta puuttuivat asiaan liittyvä “paperwork”. En tosin ymmärrä, mistä ihmeestä minun olisi pitänyt vaaditut rahtitarrat saada, mutta siinä sitä oltiin kuitenkin: parkkiksella kiroamassa 10 kilon pahviaskin kanssa.

Maailmasta on tullut viimevuosina kumman tekninen. Ennen paketistaan sai kiroilla postimammalle, nyt homma hoituikin kätevästi nettichatissa. Olin oikeastaan yllättynyt, kuinka helpoksi valittaminen oli tehty: Mesekiroilu on aika kliinistä touhua ja kun sain linkit erinaisiin rahtitarroihin ja kuormakirjoihin, en ollut enää edes vihainen. Seuraavana päivänä samainen kuski sitten huoli laatikkoni kyytiin ja toivon mukaan se löytää tiensä Suomeen – jos mahdollista vielä ennen minua.

maanantai 11. toukokuuta 2009

"it is quite safe for students and staff to come into the University"

Kuten arvata saattaa, täällä Englannissa on nyt muotia pelätä sitä kuuluisaa flunssaa. Yliopistollamme oli yksi tapaus, mihin reagoitiin lukuisten uutistoimistojen kuvausryhmillä ja opiskelijoille suunnatulla maililla, jossa kehotettiin mm. pesemään kädet jatkossa huolellisemmin. Tämä on tietysti tärkeä askel oppilaitoksemme virusturvallisuuden parantamisessa. Toisaalta jokainen yliopistomme kirjaston vessaa joskus käyttänyt tietää, ettei sinne kannata mennä toiste ja myös, ettei yliopiston hygieniataso ole noin niinkun yleisesti ottaen kovin korkealla. Opiskelijoiden käsienpesu on siinä konkurssissa ehkä vähän small potatoes.

Itse en ole tästä uudesta nuhasta kovin huolissani. Enemmän jännittää oikeastaan perushygienian puutteesta tarttuvat inhotukset, mitä ei ainakaan haluasi tuoda kotiin mukanaan. Voi olla, että olen hiukkasen neiti, mutta asunnon jakaminen kuuden kaikkia pallonpuoliskoja edustavan jannun kanssa on kyllä avannut silmät todellisen pandemian uhalle: Olen vakuuttunut, että itämaisen duomme riisinkeitin on juuri se kosminen keittopullo, jossa eri eläinlajien kulkutaudit yhdistyvät seuraavaksi ihmiskuntaa uhkaavaksi mörkövirukseksi.

Ilmeisesti monien paikallisten siirtyessä jo kotipaikkakunnalle kesän viettoon, on asuntolassamme henkilökunnan työtahtia hidastettu hieman. Esimerkiksi cleaning ladya ei ole näkynyt pariin viikkoon ja kämppä alkaa näyttamään ja tuoksumaan aikkis järkyttävälle. Lantin kääntöpuoli on siinä, että ilmeisesti kukaan ole tullut korjaamaan palohälyttimiämme, joten yöunistaan on saanut viimeviikkoina vähän enempi irti.

torstai 7. toukokuuta 2009

Kierrättämisestä

Viimeisimmän maailmansodan aikana meillä Suomessakin huijattiin kassaa keräämällä vihkisormukset pois käytettäväksi sotaponnisteluihin. Nämä sormukset käytettiin tunnetusti jonkun 50-uvun budjetin ylimääräisenä tuloeränä, eikä niistä ollut pätkääkään hyötyä missään Syvärillä. Kysymys oli tietenkin propagandasta – koko kansa sai tuntea olevansa mukana rähinässä. Täällä Britanniassa on alkanut tuntumaan siltä, että sama idea on kierrätetty planeetan pelastamiseen.

Joka paikassa sitä on nykyään: ilmasto muuttuu yhä kummallisemmaksi ja siihen ovat syyllisiä ihan kaikki. Erityisesti jos olet jostakin rikkaasta länsimaasta, olet erityisen syyllinen. Onneksi yksittäinen kansalainen voi parantaa omaatuntoaan esimerkiksi kierrättämällä sanomalehtensä. Erinäisiä satoja opiskelijoita vetävässä asuntolassamme on standardikokoinen roskapönttö, johon paperinsa kantaa ehkä kaksi syyllisyydentuntoista opiskelijaa. Britit osaavat muuten käsienpesun lisäksi tehdä myös roskapussin dumppaamisesta mahdottoman tehtävän: lehdet täytyy syöttää noin maitotölkin kokoisesta reiästä, yksi kerrallaan.

Julkisissa tiloissa täällä on siirrytty hillittyyn itsensäruoskimiseen laittamalla brittityyliin syyllistäviä lappuja roskisten läheisyyteen. Tiesittekö muuten, kuinka monta t-paitaa kierrätyspullosta saakaan? – Minä en tiedä, eikä edes hirveästi kiinnosta. Myös sipsipussissa on iso vihreä merkki, jossa tarkemmin tutkittuna kerrotaan yhtiön työskentelevän kovasti saadakseen materiaalista kierrätettävän, mikä on tietysti mahtavaa: Maailman pelastamisen voi siis myös ulkoistaa.

Onneksi pallomme voi kuitenkin vielä aikuisten oikeasti pelastaa. Huomasin tänne tullessani, että siirtyminen normaalista 6-8 jätelajin lajittelusta yhteen sujui hyvin ripeästi. Motoriset toiminnot lakkasivat parissa päivässä ja huono omatunto katosi noin viikossa. Uskoisin, että prosessi toimii myös toiseen suuntaan, joten toivoa on. Ehkä Brititkin oppivat pesemään maitotölkkinsä joskus ensi vuosikymmenellä.



tiistai 5. toukokuuta 2009

BALL GAMES, FRIZBEES AND BBQ’S

“I would like to remind all residents that NONE of the above are allowed anywhere on site.”

Joskus sitä vaan sortuu luulemaan lähimmäisestään liikaa. Kevätaurinko oli jo saanut minut iloiselle mielelle, kunnes sain mailia asuntolaani hallinnoivalta taholta. Olin jo ehtinyt luulemaan, että tämän kurjuusviraston linja on löystynyt – saimmehan jopa kansainväliseen keittiöömme sen kovasti kaivatun toisen jääkaapin erinäisten valituskirjelmien jälkeen. Totuus oli kuitenkin jotakin muuta: ilmeisesti täällä nähdään erityisen paljon vaivaa, että kaikki hauska saadaan kiellettyä ennen kuin opiskelijat karkaavat kesälaitumilleen.

Britanniassa onnistutaan muutenkin kieltämään kaikenlaista. Olemme saksalaisen naapurini kanssa ihmetelleet jännittäviä uhkauskirjeitä, joilla meidät yritetään saada maksamaan tv-lupaa. Niissä kerrotaan jopa, miten oikeustalolle saavutaan kuulemaan odotettavissa olevaa tuomioita, mikä saattaisi pelottaa heikkohermoisempaa. Pikakyselyn jälkeen ansaan on jo langennut kaksi lähinaapuriani, joten ilmeisesti BBC tienaa jotakin kieroudellaan.

Kierouden lisäksi britit tuntuvat turvautuvan usein peloteluun. Esimerkiksi busseissa lukee hyvin selvästi, että matkustaja tarvitsee voimassaolevan lipun. Lisäksi samassa tarrassa kerrotaan, että liputta matkustava joutuu syytteeseen ja hänelle lankeaa 50 punnan sakko. Ei voi kuin ihmetellä Brittien kieroutta, sillä samassa tarrassa kehotetaan vasikoimaan bussin sääntöjä rikkova toveri – luvassa on 400 punnan palkkio. Kierous taitaa tosin olla myös fenno-germaanisen akselimme ominaisuus, sillä me näimme tässä helpon tavan tienata reilut 150 puntaa mieheen.

Pari viikkoa lähtöön

Kotimaahan palaaminen on vaihtarille yllättävän vaikea prosessi. Sen lisäksi, että pitää raahata rinkka ja Landola toiselle puolelle Eurooppaa, pitää luopua vaihtarisaarelle jäävistä kavereista ja kodinomaiselle muodostuneesta kämpästä. Kotimaassa edessä on reilun viikon matkalaukkuelämä ja sitten uuden asunnon kalustaminen ja varastokopin purkaminen. Joku voisi sanoa, että tässä välissä ei oikein tunnu kuuluvan mihinkään.

Ensimmäinen askel kotimaahan lähdössä on kalsarien laskeminen. Tarkoitan siis, että täältä ei voi viedä roinaa ihan määrättömästi lentokoneen kautta Suomeen, vaan osa tavarasta kannattaa lähettää rahtina. Lisäksi on syytä hankkiutua eroon kaikista vaatteista, mitä ei pidä ylipainomaksun arvoisina. Minun tapauksessani tämä tarkoittaa aikamoista harvennusta ainakin alusvaateosastolla. Olen kokeen vuoksi yrittänyt tunkea tavarat rinkkaan ja loppuviikolla Suomeen lähetevään pahvilaatikkoon. Toivoa näyttäisi olevan ja taas on yksi syy kiirehtiä viimeistä esseetäni: shoppailin muutaman edullisen esseekirjan ja ne pitäisi saada mahdutettua tuohon kolliin.

Tänään on tosiaan suurin piirtein pari viikkoa lähtöön ja jo jänskättää. Nyt on syytä alkaa hamstraamaan viinietikkasipsejä, stressaamaan laukkumaksuista ja ruveta juoksemaan vielä näkemättömät taidegalleriat läpi. Tai sitten voisi siirtyä pubiin pohtimaan tilannetta.

Liverpool, jee jee jee

Satunnaisen suomivaihtarin Liverpool on tietysti synkkä teollisuuskaupunki, jossa ainoa näkemisen arvoinen juttu on jalkapallopeli. Itse olin tietoinen, että kaupungissa on tehty pienoinen facelift viimevuotista kulttuuripääkaupunki-hulinaa silmälläpitäen. Muistellen Helsingin vuoden 2000 kokemusta, en odottanut paljoa – mutta yllätyin iloisesti.

Liverpool ei nimittäin ole enää harmaa, tumma, synkkä tai millään muullakaan tavalla teollisuuskaupunki. Newcastleen tottuneelle varsinkin Liverpool 1 -kortteli oli malliesimerkki 2000-luvun metropolin kaupunkikuvasta. Meininki oli kansainvälistä ja turisteja oli ihan joka paikassa. Hiljattain on ilmeisesti kipattu erinäisiä miljardeja uuteen rakennuskantaan ja kulttuurituotantoon. esimerkiksi 1840-luvun huippumoderni / 1970-luvun slummiutunut satama-alue on tänä päivänä vilkas vapaa-ajankeskus, mistä löytyy niin taidegalleriaa kuin museoitakin. Mukaan on mahtunut myös saaren suurinta kulttuuri-ikonia The Beatlesia esittelevä museo, missä on ainakin kivat penkit.

Nähtävyyksistä kävin katsomassa sen pakollisen potkupallo-ottelun, joka ei tarjonnut suuria yllätyksiä, väliaikaisen kotikaupunkini joukkue kun on ollut vähän heittopussin roolissa tänä vuonna. En ole suuri jalkapallon ystävä, mutta olihan Anfieldissä tiettyä taikaa ja fanishopista mukaan tarttuikin pakollinen LFC-kaulaliina.

Yksi asia tuli Liverpool-reissulla selväksi. Vanha tapani hankkia etukäteen vierailukohdetta kuvaava kartta ei ole todellakaan huono tapa: kansainvälinen retkikuntamme käytti nimittäin turhauttavan paljon aikaa lähiöiden murhakujilla pyörimiseen google-mapsin mustavalkoprintin kanssa. Taas oli suomalaisen vuoro olla järjen ääni ja sijoittaa se viisi Puntaa turistikarttaan.