keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Kuinka vaikeaa voikaan olla paketin lähettäminen?

Kun elää vanhaksi, oppii luulemaan monia asioita itsestäänselvyyksiksi: kesä tulee aikanaan, talvella sataa lunta ja paketti menee perille, kun sen vie postiin. Valitettavasti asiat eivät kuitenkaan ole aina nain helppoja.

Olen yrittänyt viimeisen viikon verran saada täältä matkaan yksinkertaisesti pienehköä pahvilaatikkoa. Ensimmäinen ongelma oli löytää Internetin valtamerestä sopiva kuljetusyhtiö, sillä Kuninkaallinen Postilaitos ei kuljeta yli kahden kilon kirjeitä. Kirja- ja vaatelaatikkoni painaa aikkis paljon enemmän, mutta onneksi yksityistä tarjontaa on ihan kiitettävästi. Hintahaitariakin löytyi ihan kiitettävästi: hinta 10 kilon paketille Suomeen löytyi eri yhtiöiltä 100 ja 20 Punnan väliltä. Tyydyin halvimpaan vaihtoehtoon.

Luulin jo kertaalleen onnistuneeni, sillä käytin eräänä sunnuntai-iltana pari tuntia erinäisten nettilomakkeiden ja maksukuponkien täyttöön. Eilen löysin sitten asuntolaltani palloilemasta eksyneen ja ahdistuneen kuljetusliikkeen jäbän, joka etsi pakettiani. Häneltä ei luonnollisesti löytynyt mitään niihin lukuisiin nettikuponkeihin kirjoittamiani yhteystietoja. Kaikeksi onneksi hän ei kuitenkaan voinut laatikkoani lavalle ottaa, sillä minulta puuttuivat asiaan liittyvä “paperwork”. En tosin ymmärrä, mistä ihmeestä minun olisi pitänyt vaaditut rahtitarrat saada, mutta siinä sitä oltiin kuitenkin: parkkiksella kiroamassa 10 kilon pahviaskin kanssa.

Maailmasta on tullut viimevuosina kumman tekninen. Ennen paketistaan sai kiroilla postimammalle, nyt homma hoituikin kätevästi nettichatissa. Olin oikeastaan yllättynyt, kuinka helpoksi valittaminen oli tehty: Mesekiroilu on aika kliinistä touhua ja kun sain linkit erinaisiin rahtitarroihin ja kuormakirjoihin, en ollut enää edes vihainen. Seuraavana päivänä samainen kuski sitten huoli laatikkoni kyytiin ja toivon mukaan se löytää tiensä Suomeen – jos mahdollista vielä ennen minua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti