sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Voi helvetin perse!

Yleensä olen onnistunut löytämään matkoillani mielenkiintoisia nähtävyyksiä, kaunista luontoa ja jännittäviä ihmisiä. Nyt floppasi ja kunnolla! Kolmen kuukauden ajan olen kuullut paikallisten ja vaihtarien mainostavan Lindisfarnen Holy Islandia ainutlaatuisena nähtävyytenä ja pääsiäisloman kiireettömyydessä päädyin ottamaan paikasta selvää itse.

Ensiksikin tuolle mystiselle kelttiläisen kristinuskon rauniosaarelle piti matkustaa tuntitolkulla. Läheinen tuppukylä Berwick-Upon-Tweed oli tavoitettavissa junalla, josta oli tarkoitus jatkaa paikallisbussilla. Luonnollisesti Berwick on vierailukohteena suurin piirtein yhtä mielenkiintoinen, kuin Itä-Pasila. Bussiyhteyttä kaupungista saarelle ei luonnollisesti löytynyt mistään, eikä pakalliselta juna-asemalta löytynyt minkäänlaista matkailuinfoa – ellei nyt sellaiseksi laske viime joulukuussa vanhaksi mennyttä bussiaikataulua. Mietitte varmaan, miksi en tarkistanut aikatauluja netistä? – Kyllä mä yritin. Nekin sattuivat loppumaan sopivasti maaliskuulle. Lähetin jopa bussifirmaan mailia, johon odottelen vastausta vieläkin.

Matkustettuani sitten hyvin tupakoidussa taksissa pitkin Englannin maaseutua päädyin lopulta pieneen kylään keskelle maailman tuulisinta, pölyisintä ja tylsintä rannikkoa. Homman kruunasivat lampaat ja niitten jätökset suurin piirtein siinä, mihin nyt milloinkin sattui astumaan. Muutaman matkamuistokaupan lisäksi pyhältä saarelta löytyi autenttisessa 1900-luvun asussaan komeileva linna (sisäänpääsymaksu suurin piirtein 9€), lampaita, kivisiä rantoja. tuulisia niittyjä, lampaita, joskus tosi kauan sitten toimineen luostarilaitoksen rauniot ja lisää lampaita. Ei voi kun ihmetellä, miksi menin maksamaan kymmeniä Euroja palelemisesta, lampaista ja pahasta mielestä jossakin helkkarin kuusessa. Frysiksen lisäksi tolla saarella ei oikeasti ollut turisteille mitään tarjottavaa: jopa 1500-luvulla perustetusta linnoituksesta oli saatu aikaiseksi täysin mitäänsanomaton kokemus säilyttämällä se viime vuosisadan asussaan. Nähtävyydestä jäi mieleen lähinnä National Trustin jäsenyyttä tyrkyttävä henkilökunta. Sinne tänne sijoitetuista opastuskorteista selvisivät arviot vaatekaappien iästä, muttei esimerkiksi siitä, miksi joku urpo rakensi linnansa noin mitättömään paikkaan kauaksi kaikesta. Ne luostarin rauniot olivat taas just niin mielenkiintoiset, kun mitä polvenkorkuiset kivikasat voivat olla. Laitoin koko mielikuvitukseni peliin eläytyäkseni joskus pimeällä keskiajalla eläneen munkin elämään, luovutin ja päätin lähteä kotio.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti