Aloitetaan siitä, että mukanaan saarelle sai raahata vain sen 20 kiloa vaatetusta ja muita varusteita. Tämä tarkoittaa käytännössä pyykkäämistä joka viikko, tai isoa määrää uusia kalsareita. Olen mennyt keskitietä ja joudun vierailemaan pyykkituvassa noin kahdesti kuussa. Itse tupaan pääseminen on muuten aika villi kokemus, sillä valtaisassa opiskelijakompleksissamme ei siivestä toiseen voi liikkua sisäkautta. Lisäksi britti-insinöörit ovat riemukseni suunnitelleet ulko-oviin erityisen ikävän magneettilukon, jonka avaamiseen vaaditaan molemmat kädet – ja silloin tällöin muitakin vartalon osia. Mikä olisikaan kivempi tapa viettää arki-iltaa, kun lukkojumppa räntäsateessa pyykkikassin sisällön levitessä pitkin Pohjois-Englannin tuulisia nummia.
Pesukerta pyykkituvassamme maksaa kaksi paikallista puntaa ja porvarit käyttävät ylimääräisen punnan vaatteiden kuivaamiseen. Logiikalle naurava kolikkolaskuri hyväksyy punnan arvoisen lantin lisäksi 10, 20, ja 50 pencen kolikon, mutta ei tasan kahden punnan arvoista kolikkoa. Maksettuani mielestäni räikeän ylihintaisen pesun kärvistelen pyykkipäivän ja pari seuraavaa kasvihuonetta muistuttavassa kämpässäni käännellen sukkia ympäri nopeamman kuivamisen toivossa.
Turhasta toivosta puheen ollen reissulta hankitut vaatteet pitäisi jollakin ilveellä saada kulkemaan kotio aika tarkalleen viiden viikon päästä. Paikallisesta corner shopista hankittu halpispesuaineen on onneksi syönyt parit sukat ja paidat roskiskuntoon, joten reppu on vähän kevyempi. Joudun kuitenkin ilmeisesti lähettämään banaanilaatikollisen tavaraa Suomeen postin kautta. Brittilogiikan riemuvoittoja on se, että paketin kuskaa edullisimmin perille saksalainen postilaitos.

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti